Kuluneen ensimmäisen kuukauden aikana on tullut tehtyä muutakin kuin totuteltua omassa asunnossa elämiseen ja potkiskeltu käyntiin tutkimuskonetta. Mielekästä vapaa-ajan vietettä on organisoinut paikallisen Suomi-seuran porukka ja jo kuuden vuoden takaa tuttu Mizumoto-sensei, joka toimii vastaavana suomen kielen opettajana niin yliopistolla kuin yleisillä kursseillakin. Ilman tämän tuttavallisemmin Akiksi kutsutun miehen panosta on hyvin mahdollista, että Suomi-seura olisi vanhojen herrojen seura, jonka toimintaan suomalaisvaihtarit eivät kovin todennäköisesti osallistuisi. Nähtäväksi jää tehdäänkö täällä jossain vaiheessa sukupolvenvaihdos, ennenkuin luonnollinen poistuma siihen pakottaa.
Tässä kuluneen kuukauden aikana on sensein johdolla mm. käyty kiipeämässä pelottavan jyrkkähuippuisella vuorella, kuuntelemassa suomalaisen jazz-bändin konserttia paikallisella pikkuklubilla ja sekä säännöllisin väliajoin (aina keskiviikkoisin suomen tunnin jälkeen) viihtyisässä pystybaarissa (tarkoittaa ihan kirjaimellisesti sitä, että paikassa ei ole tuolin tuolia) pohdiskelemassa suomen kielen kummallisuuksia ja nauttimassa halvasta hanaoluesta sekä pikkupurtavista. Edellisen vaihdon aikana viikottaiset vierailut eivät rajoittuneet yhteen kertaan, mikä oli näin jälkeenpäin tarkasteltuna yksi keskeinen syy sille, miksi Suomeen palattiin silloin hyvin turvonneessa kunnossa…
29.9.
Aloitetaan Sapporon halki kulkevan Toyohira-joen varrella olevalla nurmialueelle tapahtuvaksi suunnitellusta pesäpallo- ja mölkkytapahtumasta, joka kaikkien suureksi pettymykseksi kutistui pelkäksi kapulan paiskomiseksi, kun pesistä varten ei ilmaantunutkaan tarpeeksi osallistujia paikalle. En tiedä pitäisikö syyttää kotitekoista ja aivan liian kevyttä heittokapulaa, huonoa pelialustaa, harmistunutta mieltä vai ylempiä tahoja, mutta japanilaisten suusta tulevana hassulta kuulostava mölkky ei ottanut sujuakseen itseltä eikä heittoparilta oikein millään. Onneksi pettymyksen repimät pintahaavat sai paikattua hyvillä särpimillä ja sopivalla nesteytyksellä... Jokien varsien tasaisia ja aukeita alueita käytetään muuten yleisesti baseballin ja muiden ulkoiluaktiviteettien harrastamiseen ympäriä Japania. Elokuun tienoilla tämä samainen Toyohira-joen levike alue täyttyy äärimmilleen jokavuotista suurta ilotulitus-tapahtumaa （花火大会）katsomaan tulevista ihmisistä.
Seuraavana viikonloppuna otettiin suunta kohti Jouzankein kuumista lähteistään tunnettua aluetta,tavoitteena kiivetä Hakkenzanille eli Hakken-vuorelle, joka saa nimensä sen huipulla olevista, kahdeksaa miekkaa muistuttavista ulkonemista. Luovuutta menneiden aikojen japanilaisilta ei ainakaan ole puuttunut...
Montako miekkaa sinä löydät kuvasta? ^^
Makomanain metroasemalta lähtenyt bussi pudotti retkikunnan parinkymmenen minuutin kävelymatkan päähän paikasta, josta vuorelle nousi varsinaisesti alkoi ja jonka pienestä kopista löytyneeseen kirjaan piti merkitä ylös vuorenvalloituksesta haaveilevien henkilöiden lukumäärä, saapumisaika ja ylöskirjaajan nimi. Tämä kaiketi siltä varalta, että lähtijät eivät jostain syystä palaisikaan vuorelta takaisin; tosin laskeutuessamme alas vuoren toisen seinämän puolelta emme tainneet kirjata mihinkään poistuneemme alueelta… Kirjausvaiheessa mieleen tuli ensimmäisen kerran, että sunnuntaivuorikiipeilyssäkin on tosiaan omat vaaransa. Voimakkaammin tämä konkretisoitui tultaessa lähemmäs huippua, jonne pääseminen vaati yllättävän paljon ponnistelua. Matkan varrella oli monta sellaista paikkaa, joissa keskittymisen herpaantuminen, ylimielinen asenne tai puhdas epäonni olisivat voineet syöstä miehen (tai naisen) pitkän matkaa alas kohti kivuntäytteistä tulevaisuutta. Ilman suurempia ongelmia saavuttiin kuitenkin vuoren lakipisteelle, jossa nautittiin eväät, poseerattiin kameralle ja luonnollisesti allekirjoittanut puhalteli pitkiä huiluun (shakuhachi). Vuorelta vaellettiin sitten alas laaksossa olevan viinitilan kautta kylpylään, jossa kovilla olleet lihakset ja hermot pääsivät rentoutumaan ihanaan, päälle 40 asteisen veden parantavaan syleilyyn. (Paikallisesta kylpyläkulttuurista kirjoittanen myöhemmin perusteellisemmin, sikäli kun vierailen jossain todella päräyttävässä onsenissa tahi lukijakunta niin erityisesti toivoo).
Hakkenzan 498m -
kovasti hymyilyttää, vaikka jalat olivatkin pelosta melko spagettia tässä vaiheessa.
19.10.
Maruyma-puiston vielä vehreissä maisemissa, kauniina ja poikkeuksellisen lämpimänä lauantai aamupäivänä oli paikalla lopultakin niin paljon innokkaita hutkijoita, että pesäpallon pelaamisesta Japanissa tuli totta. Ihan kahta täyttä joukkueellista ei saatu luotua, mutta sisä -ja ulkopeli saatiin pyörimään sillä tavalla, että kaikki saivat juosta, lyödä ja heittää pidemmänkin ajan tarpeiksi. Ilokseni sain todeta, etteivät omat taidot olleet monen vuoden tauosta huolimatta aivan täysin ruostuneet; lyönnit lähtivät enimmäkseen sinne minne niitä yritin suunnatakin ja koppeja tuli napsittua aika kiitettävästi (valitettavasti toiminnanjohtaja ei osannut/hoksannut selittää haavan-sääntöä enkä kehdannut itse alkaa sitä tilanteessa kohteliaisuussyistä korjaamaan). Kun pesäpalloillen oli rehkitty itsemme ansaittuun hikeen, siirryttiin jälleen mölkyn pariin. Tällä kertaa pidin huolen siitä, että pääsisin ainakin ensimmäiset kierrokset pelaamaan setillä, jossa oli ainut "oikea" mölkkykapula. Peli lähti kulkemaan heti aivan eri malliin; heitot osuivat enimmäkseen sinne minne ne tähdättiinkin ja pienen vastustajien epäonnen avittamana minä ja heittoparini olimme kolmen kierroksen jälkeen tapahtuman päätyttyä kukistamattomia. Tämä siitäkin huolimatta, että osa peleistä pelattiin "haastavalla" kapulalla.
 |
| Peliareenan taustalla vielä vehreä Maruyama vuori. |
Ennen saman illan konserttia kokoonnuttiin Suomi-seuran tiloihin konbini eväin after-game seurustelua varten. Vanhempien osallistujien poistuttua paikalta asiaankuuluvien pahoittelujen kera me nuoremmat tapoimme aikaa pelaamalla Suomesta mukanani kantamiani korttipelejä. Väki jaettiin vertikaaliseen paremmuusjärjestykseen Dalmutissa ja pahviset miekaniskut viuhuivat Samurai Swordissa selvittäessä kenelle kuuluu suurin kunnia muinaissa Nipponissa. Sen verran hauskaa oli pienen tauon jälkeen pelailla, että vähän alkoi harmittamaan se, että jätin kaikki isommat pelit Suomeen kavereiden huostaan; täytynee ostaa tänne muutama uusia peli jossain vaiheessa.
Päivän viimeisenä ohjelmanumerona oli suomalaisen saksofonistin ja hänen enimmäkseen suomalaisilla miehitetyn jazz-pumpun viihdyttävä keikka juuri niin pienessä ja intiimitunnelmaisessa jazz-luolassa kuin osasi ennalta odottaa. Esityksen lisäksi lipun yhteydessä oli pakko ostaa myös yhteen juomaan oikeuttava poletti, millä varmistettiin, että asiakkaat varmasti toisivat rahaa myös tilan tarjoajalle. Mielenkiintoinen systeemi. Lieköhän Suomessa jossain käytössä vastaavanlaista, ja jos ei, niin mitenköhän moinen mahdettaisiin ottaa vastaan? Vaikka jazzin eri alalajeja on tullut vuosien varrella välillä aika paljonkin, taisi kyseessä olla ensimmäinen kosketus livenä tähän suureen amerikkalaiseen keksintöön. Paikalle oli meidän suomi-tiimin lisäksi löytänyt kourallinen paikallisia faneja, jotka hyvinkin innoissaan bändin hypnoottisen groovaavasta soundista. Tämän poppoon, joka ilmeisesti aika pienellä matkustaa junalla pitkin Japania ja vaihtaa maisemaa miltei päivittäin, työmoraalille on kyllä pakko nostaa hattua. Ovat ilmeisesti käyneet Sapporossa vuosittain jo jonkin aikaa, joten ensi vuonnakin on kenties mahdollisuus kuulla universaalin kielen puhetta kotimaisella aksentilla ^^
Lopuksi kuva kotimaisen kielen tunnilta, edistyneiden ryhmästä, jossa monen vuoden jälkeenkään uusien vierailijoiden tullessa käymään eivät yksinkertaiset kysymykset lennä kuin apteekin hyllyltä. Kieliryhmistä ja apuopettajana toimimisesta kirjoitellaan perusteellisemmin tuonnempana.
