Otsikon mukaisesti tämänkertainen blogipostaus käsittelee vuodenvaihteen aikaa, jota pääsin viettämään ensimmäistä kertaa perinteisempään japanilaiseen tyyliin sen sijasta, että olisin lähtenyt kaupungille irrottelemaan ja juomaan nuppini turvoksiin, niin kuin kahtena aiempana täällä vietettynä uutena vuotena. Tälläkin kertaa näytti pitkään siltä, ettei tavan omaiselle kaavalle löytyisi korvaajaa, vaikka muutama kaveri suunnitteli kapuavansa isomman porukan kaupungin länsipuolella olevalle vuorelle nähdäkseen sen laelta vuoden ensimmäisen auringonnousun ja minäkin alustavasti ilmoitin olevani kiinnostunut liittymään joukkoon. Mutta ennen kuin sain aikaiseksi kysyä kavereilta suunnitelman yksityiskohdista tuli melko lailla puun takaa ja yllättävällä tavalla kutsu viettämään vuodenvaihdetta erään suomen kielen tunneilla tapaamani tutun perheen luokse Hokkaidon eteläosassa sijaitsevaan pikkukylään.
Olin viettämässä hiljaista joulupäivän iltaa istuskellen kotatsun (pöytä, jonka kannen alla on pieni lämmitin ja viltti) äärellä virvokkeita nauttien ja internetissä aikaa tappaen, lähetellen siinä sivussa myös kännykällä hyvän joulun toivotus viestejä japanilaisille tutuille. Laitoin viestin myös Asakolle, johon olin tutustunut aiemmin syksyllä, kun hän tunnisti minut Sapporon modernin taiteen museon suomalaista lasidesingiä esitelleessä näyttelyssä joitain viikkoja aiemmin kielitunnilla vierailleeksi suomalaiseksi. Itse en tietenkään häntä muistanut vain kerran tunnilla käyneenä, mutta se ei estänyt jutustelemasta ja yhteystietoja vaihtamista. Puheeksi tuli jossain vaiheessa työhön ja tutkimukseen liittyvät jutut, joilloin selvisi, että hän oli ensimmäistä vuotta töissä lastentarhanopettajana. Myöhemmin kävin hänen ja erään toisen eri päiväkodissa työskentelevän myöskin ensimmäistä vuotta lastarin kanssa lounastamassa tornihotellin buffetravintolassa ja tietysti kyselin kaikkea nuoren opettajan työhön työhön liittyvää, vaikka omassa lastentarhat eivät oman tutkimuksen kohteisiin kuulukaan. Seuraavan kerran tapasimme Suomi-seuran pikkujouluissa, jossa ei kuitenkaan juuri ehditty hirveän paljon praatailemaan. Tätä taustaa vasten joulutervehdyksestä alkaneen viestittelyn yhteydessä esitetty kutsu tuli yllätyksenä, joskin erittäin positiivisena sellaisena. Asako oli huolissaan siitä, että viihtyisinkö varmasti vanhassa talossa keskellä ei-mitään, kaukana kaupungin huvitteluista sun muista, mutta vakuutin hänelle, ettei minulla ollut mitään ongelmaa asian suhteen.
Matkan varmistuminen meni sen verran myöhäiseen ajankohtaan, että halvimmat matkustusvaihtoehdot oli jo ehditty myydä loppuun, mutta pienellä säätämisellä järjestyi 30. päivälle aamun ensimmäiseen seitsemältä lähtevään junaan istuma paikka. Ennen lähtöä täytyi hoitaa eräs talvisella Hokkaidolla asuvan ikävistä velvollisuuksista eli vesien laskeminen pois putkista niiden jäätymisen ja halkeamisen ehkäisemiseksi. Tämä suositellaan tehtäväksi aina kun on yli päivän verran käyttämättä vettä ja lämpötilat selkeästi pakkasen puolella. Ummikkona minulla ei ollut tietenkään mitään hajua siitä, kuinka tällainen toimenpide tehdään, mutta useamman vuoden täällä asuneet kaverit osasivat onneksi kertoa niksit. Asuntokohtaisen pääputken sulkeminen osoittautui yllättävän yksinkertaiseksi tempuksi. Siitä huolimatta, että tyhjensin putket huolella aamulla ennen lähtöä, tuli reissun aikana silti aina välillä murehdittua, josko kuitenkin poissaollessa jotain ikävää sattuisi, mitä ei kuitenkaan onneksi tapahtunut.
Pari tuntia pikajunassa köröttelyä kohti eteläistä Hokkaidoa ja oltiin Oshamambe nimisessä pikkuisessa kaupungissa, jossa matkantekoväline vaihtui paikallisbussiin. Paikallisbussiksi menopelin tunnisti siitä, että bussiin noustessa otettiin aseman numeroa kantava lappunen ja poisjäädessä maksettiin bussin etuosassa olevan leditaulun ilmoittama summa. Vaikka määränpäähän eli Setana-chô:hon oli matkaa vain viitisekymmentä kilometriä, meni sen taittamiseen likemmäs puolentoista tuntia jäisillä pikkuteillä. Onneksi lomalla mihinkään ei ollut kiire ja lumipeitteisiä vuorimaisemia tuijotellessa ja kirjaa lueskellessa aikakaan ei käynyt pitkäksi. Perillä ystävätär oli nuoremman siskonsa kanssa linja-autoasemalla ottamassa vastaan aikaisen herätyksen väsyttämää matkaajaa. Matka jatkui autolla ja pian oltiinkin jo vanhahkon (kahdeksisen kymmentä vuotta) japanilaisen maatalon pihaan keskelle vuoren reunustamaa peltoaukeaa. Japaninmeri on vain muutaman kilometrin päässä talosta, mistä johtuen vinkka kävi melkoisella voimalla lähes taukoamatta koko reissun ajan. Paikkakunnalla ovat muuten sattumoisin Japanin ainoat sisämaan puolella sijaitsevat tuulivoimalat...Tuulen ujellukseen, joka sai seinät ja ikkunat elämään kolisevaa ääntä pitäen, tottumiseen meni jonkin verran aikaa ja ensimmäisenä yönä tuntui välillä siltä, että toisen kerroksen makuuhuoneen ikkunat tulisivat sen voimasta sisään hetkenä minä hyvänsä. Tämä ei juurikaan helpottanut uudessa ympäristöstä nukahtamista.
 |
| Maisema hivenen puhdistusta kaipaavan makuuhuoneen ikkunan lävitse kuvattuna. |
Sisällä talon isäntä, iältään seitsemääkymmentä lähennellyt, lupsakka riisinviljelijä toivotti lämpimästi tervetulleeksi toivoen, että viihtyisin hänen vaatimattomissa puitteissaan enkä sairastuttaisi itseäni paleltumalla. Huoneet, joissa kamina ja lämmittimet pauhasivat olivat kyllä miellyttävän lämpimiä, mutta käytävissä ja muissa viileinä pidetyissä tiloissa ei tullut oltua enempää kuin mikä oli välttämätöntä. Talon olohuone ja keittiö muodostivat talon lämpimän mandariinintuoksuisen (japanilaiseen talveen erottamattomasti kuuluva välipala) sydämen, jossa iso osa vierailun ajasta tuli vietettyä syöden, katsellen telkkaria, neuloen tai vain ollen jouten ja rupatellen niitä näitä. Alun esittäytymisten ja rupattelujen jälkeen syötiin kevyesti lounasta, jonka yhtenä osana oli uusi herkullinen tuttavuus nimeltä shirako 白子 (kirj. valkoiset lapset) eli kalan maiti, jota en jostain syystä ollut koskaan aiemmin tullut syöneeksi. Tämän jälkeen oli pienen siestan paikka. Voimien palautumisen jälkeen aloitettiin suuri uudenvuoden siivous (suomalaista joulusiivousta vastaava), johon otin osaa pesemällä kaikkien talon ensimmäisen kerroksen ikkunoiden ulkopinnat, mikä oli sangen kylmää touhua. Perheen äiti ja isoveli saapuivat paikalle illallisaikaan. Ensimmäisen illan ruokalistalla oli grilattua lampaanlihaa ja sekalaisia kasviksia eli tuttavallisemmin Jingisukania (Ghengiskan), joka nimi tulee kuperasta, kypärää muistuttavasta paistoastiasta.
31.12 大晦日 (ômisoka) - Uudenvuoden aatto
Aaton tärkeimpiin askereisiin kuuluu perinteisen uudenvuoden päivän aamuna (ja seuraavina aamuina, niin pitkään kuin tuotetta riittää) syötävän ateriakokonaisuuden valmistaminen. Ateria koostuu monesta osasta ja suurimpaan osaan sitä varten valmistettavista annoksista liittyy väriin ja muotoon kietoutuvaa symboliikkaan. Esimerkiksi makea, kastanjoista ja bataatista valmistettava kurikinton on väriltään kullankeltaista, minkä avulla tietysti toivotaan tulevalla vuodelle vaurautta. Itse osallistuin tämän jälkiruokamaisen, mutta kuitenkin suolaisten ruokien kanssa yhdessä syötävän muussin valmistamiseen. Osetchiksi kutsuttuun kokonaisuuteen kuuluvat ruokalajit vaihtelevat alueittain ja ovat hyvin riippuvaisia myös valmistavan tahon viitseliäisyydestä ja suvun perinteistä. Valmisteluihin saa hyvinkin kulumaan kokonaisen päivän tai enemmänkin, mistä johtuen monet ostavat nykyään ison osan tai jopa kaiken valmiiksi tehtynä, joka on kalliihko, mutta vähävaivainen vaihtoehto. Osechiin liittyvät syvemmät merkitykset kertovat omalla tavallaan japanin pitkästä kulttuurihistoriasta ja sen shintolaisista käsityksistä. Tällaiset perinteet, tavat hahmottaa oliomaailmaa ja taipumus estetisoida arkea ovat yksi keskeinen syy sille, miksi henkilökohtaisesti olen niin viehättynyt japanilaiseen kulttuuriin.
 |
| Bataatteja kuorimassa, taustalla oniisan pyjamassa. |
Ruoan valmistamisen lisäksi tietysti myös syötiin ja juotiin hyvin. Aattoillan menu koostui pääasiassa ruhtinaallisesta valikoimasta sushia sekä toshi-koshisobaksi kutsutusta tattarinuudeliannoksesta. Kuinka ollakkaan myös pitkien pastasuikaleen syömisellä on vatsan täyttämisen ohella tarkoituksena on toivoa pitkää ja tervettä ikää. Illan juomaerikoisuutena oli kevyesti chilillä höystetty shôchû (ei mitenkään erityisen hyvää, tosin ihan paljas tisle ei yleensäkään kuulu omiin suosikkeihin).
Japanilaiseen uudenvuoden viettoon kuuluu keskeisenä osana Kouhaku Utagassen- niminen televisio-ohjelma, jossa kaksi pop ja iskelmä - artistien miehittämää joukkuetta (punainen ja valkoinen) ottavat mittaa toisistaan esittämällä ikivihreitä tai kuluneen vuoden kuumimpia hittejään. Tätä aina juuri vuodenvaihteeseen saakka kestävää lähetystä tuli seurattua ensimmäistä kertaa neuleskellen ja voimakasta luumuviiniä nautiskellen. Varttia ennen vuodenvaihdetta minä ja perheen tytöt puimme lämpimästi yllemme ja suuntasimme autolla kohti paikallista pyhättöä, tarkoituksenamme suorittaa vuoden ensimmäinen pyhättövierailu eli hatsumôde heti pian kellon lyötyä kaksitoista. Moneet muutkin olivat samoin ajatuksin liikkeellä ja niinpä riittien suorittamista (pari taputusta, kumarrukset, toivomukset tulevalle vuodelle, hörppy makeaa riisiviiniä) joutui odottamaan hyisessä jonossa seisten vajaan vartin verran. Matkaan poimittu ennustus alkavan vuodelle lupaili keskivahvaa onnea ja eritteli tarkemmin, millä tavoin onni potkisi niin liike- kuin lemmenelämässäkin. Nähtäväksi jää miten pitävät kutinsa. Pyhätöltä poisjohtava tie oli loivaa ja jäistä alamäkeä, jota oli kiva lasketella alas keveissä tunnelmissa, muistaen kuitenkin pitää kieli tiukasti keskellä suuta.
Talolle paluun jälkeen tuli keikuttua vielä jonkin aikaa hereillä olohuoneen puolelle ennen painumista pehkuihin, jotta jaksaisi aamulla herätä seitsemän tienoilla syömään valmistettuja uudenvuoden sapuskoita. Vuoden ensimmäisenä yönä nähdyt tietyt unikuvat, esim. fuji-vuori, tuovat mukanaan onnea. Harmi, etten aamulla enää muistanut mitä kaikkea unimaailmassa oli tullut yön aikana koettua.
1.1.2014
Aamun aikainen herätys oli yllättävän kivuton ottaen huomioon, että yöunet jäivät kovin lyhykäisiksi. Vuoden ensimmäiseltä aterialta olisi vieraana aika noloa myöhästyä nukkumalla pommiin, joten pyrin nousemaan sängystä vilpoiseen huoneeseen pukemaan vaatetta tavallista terhakkaammin, mikä tässä tapauksessa lienee ollut jotain 5-10 minuutin väliltä. Ala-kertaan saapuessani olivat perheen vanhemmat jo kovassa työntouhussa, nuoremman polven vedellessä vielä hirsiä. Tovin verran piti vartoilla, että päästiin maultaan kovin hentoja, mutta herkullisia annoksia sisältäneen osechin kimppuun.
Söin kaikkea uutta sen verran innoissani, että unohdin lopulta ottaa kuvia muistakin tarjottavista kuin keitosta, josta löytyi erottamattoman uuden vuoden maku eli mochi puuroutuvasta riisistä nuijittu riisikakku, jonka sitkas ja tahmainen tekstuuri vie kielen mennessään sekä valitettavasti liki poikkeuksetta muutaman seniokansalaisen tukehtumisen myötä manalan majoille. Kuvan keskellä oleva keltainen juttu on pala kirpakanmakean yuzun kuorta. Iso osa ruoasta oli höyrytettyjä kasviksia tai mereneläväisiä. Tämän jälkeen oli vuorossa ruokalepo, jolla paikattiin hieman vajaiksi jääneitä yöunia.
Ennen iltaa en tullut tehneeksi mitään sohvalla rötväystä, television katselua ja neulontaa kummempaa. Yleensä paikalliset uudenvuoden kortit kirjoitetaan ja lähetetään hyvissä ajoin ennen vuoden vaihtumista, jotta ne saapuisivat vastaanottajalle ensimmäisenä päivänä, mutta hyväksyttävää on toki laittaa ne postiin vasta sen jälkeen, kun on itse vastaanottanut kortit muilta eli käytännössä vuoden parin ensimmäisen päivän aikana. Tässä perheessä kaikki olivat jälkimmäisellä taktiikalla liikenteessä ja kukin täytteli vuorollaan perheen isoveljen valmistamaan korttipohjaan omien tuttujensa osoitteet ja asiaankuuluvat tervehdykset.
Illalla käytiin porukalla peseytymässä paikallisen hotellin onsenissa - pienen ulkoaltaan vesi oli lumituiskun keskellä ikävän haaleaa, joten lyhykäisen liottelun jälkeen tuli suunnattua suosiolla saunan puolelle. Onsenilta paluun jälkeen vuorossa oli illallinen, jonka pääaines saapui postipakettina aiemmin päivällä.
 |
| Kani Da! |
Edellisen Japaninvaihdon aikana muistelisin syöneeni kerran rapua muutaman saksen verran, mutta tällä kertaa tarjolla oli kokonainen iso karvainen äyriäinen per ruokailija. Sen verran harvinaista herkkua täälläkin kegani eli kirjaimellisesti karvarapu näemmä on, että oikeaoppisen paloittelun niksit piti varmistaa ensin ohjekirjasesta. Vaikka lihakin on maukasta, olivat ravun herkullisin antia kuitenkin pääkopasta löytyneet vihertävät aivoliemet. Minun kaltaiselleni helposti nautittavaan ruokaan tottuneelle ihmiselle, jota kanankoiven paloitteleminenkin tympäsee toisinaan, ei rapu ole niitä kaikkein helpoimpia elintarvikkeita ja välillä tuntui siltä, että lihan esiinkaivamiseen kului enemmän energiaa kuin mitä sen syömisestä sai irti…
 |
| Siinä se irvistelee. |
2.1. Paluupäivä
Paluubussi takaisin Sapporoon lähti iltapäivällä kahden tienoilla, mutta sitä ennen ehdin vielä nauttia kertaalleen osechin antimista, esittää perheelle yhden kappaleen shakuhachilla, joka jostain syystä antoi odottaa itseään viimeiseen päivään saakka. Myös yhteiskuva otettiin ennenkuin suuntasimme vielä kiertämään autolla suhteellisen pikaisesti paikallisia nähtävyyksiä, joihin kuului järkyttävän tuulisen rinteen päällä sijaitseva pieni lomakylä ja näköalatorni, joka oli ei-niinkään-yllättäen suljettu vaarallisten sääolosuhteiden vuoksi. Näköalat rinteen laelta olivat kauniit, mutta niitä ei viitsinyt kovin kauaksi jäädä ihailemaan, sillä tuuli puhalsi niin jäätävällä voimalla, että joutui oikeasti pinnistelemään ihan kunnolla ellei halunnut lentää kumolleen. Setanan kuuluisa kolmen merestä törröttävän torahampaan kaltaisen kallion muodostelma piti tietysti myös käydä tsekkaamassa pikaisesti ja ottamassa muutama pönötyskuva tyrskyävän meren rannalla. Viimeisenä pakollisena askareena oli käydä ostamassa paikallisia herkkuja tuliaisiksi tutkimusryhmän jengille - matkaan tarttui rasiallinen paikallisia keksejä.
Yllätin itseni herkistymällä jättäessäni hyvästejä perheelle ja vilkuttaessani heille bussin ikkunasta siihen saakka, että katosivat näkyvistä - sen verran mukavan ja unohtumattoman uuden vuoden sain heidän vieraanvaraisuudestaan kiitollisena viettää. Puhetta oli, että tekisin tänä kesänä hieman parempien kelien vallitessa uudemman reissun Setanaan. Silloin ehkä maalaistalosta löytyy enemmänkin kaikenlaista nuorelle miehelle sopivaa puuhasteltavaa, jonka avulla kiittää yösijasta ja lämpimistä aterioista :) Mata ne!
