Luottamuksesta

 Rautatieaseman yhteydessä oleva tornihotelli ja pari ostoskeskusta alkuillan hämärässä

Jos menisi oikein perinteisen kaavan mukaan, introtekstin jälkeen kirjoittaisi kronologisen tiivistelmän ensimmäisen parin Japanissa vietetyn viikon tapahtumista, mutta käsittelen tällä kertaa mielummin ihmisten yhteiselon kannalta elintärkeästä, ja etenkin näin edelleen monella tavalla vieraassa ympäristössä arkea aloittelevalle keskeisestä asiasta. Puhun tietysti luottamuksesta; jättäytymisestä toisten armoille, uskoen ja toivoen, että he ovat liikkeellä kannaltammehyvin aikomuksin, vailla pyrkimystä tehdä pahaa. Vastaan on tullut niin osoituksia äärimmäisestä luottamuksesta, kuin sen puuttumisesta sellaisissa paikoissa, jotka suomalaisessa kulttuurissa kasvaneelle  tuntuvat välillä jopa ristiriitaisilta. Paikallinen tilannesidonnainen ja joustava moraalikäsitys, historiallisesti kehittynyt kulttuurinen logiikka ja byrokratis-sosiaaliset käytänteet auttavat selittämään monta näistä tapahtumista ja ilmiöistä.

Monissa asioissa japanilaiset luottavat toisiinsa suuresti, mutta se, miten moni paikka on suljettu ja sisäänkäynti vartioitu portein ja kulkuluvin, yllättää. Olin täysin unohtanut, että päästäkseen yliopiston kirjastoihin edes kirjoja lukeakseen, täytyy olla kirjastokortti, jolla portit aukeavat tai anoa erikseen päivän mittaista passia. Viime viikolla yksi Hokudain kirjaston työntekijöistä, joka on marraskuussa tekemässä tutkimusreissun Suomeen tutustuakseen sen kirjastojärjestelmään, kysyi minulta muun muassa mitä eroja Oulun ja Hokudain kirjastojen välillä on vaihto-opiskelijan näkökulmasta. Totesin, että valvonnan herättämät mielikuvat eivät ainakaan ole omiaan lisäämään kirjaston käyttöä. Mikäli pelätään varkauksia, mikä tuntuu oudolta maassa, jossa rikollisuus on suhteellisen vähäistä ja ihmiset sangen kuuliaisia, riittäisi varmaan pelkkä varashälytinsysteemikin. Ehkäpä tarkoituksena on kartoittaa käyttömääriä ja vastaavia, tosin kun miettii sitä tapaa, miten täällä pitää miltei joka paikkaan rekisteröityä ja olla paikannettavissa ja liitettävissä johonkin tahoon, en ihmettelisi yhtään, vaikka kyse olisi vain kontrolloimisesta.

Suomen maistraattiin verrattuna muuten paikallinen väestöjärjestelmä on järjettömän paljon raskaampi systeemi eikä netissä pysty tekemään omin päin kovinkaan paljoa, vaan lähes kaikissa jutuissa täytyy vaivautua paikan päälle asioita hoitamaan. Sama koskee muun muassa pankkiasioitakin, jotka Suomessa ovat hyvin pitkälle siirtyneet jo digiaikaan eikä fyysisiä pankkikonttoreita  enää juurikaan ole. Luottamus verkkoasiointia kohtaan ei ole hirveän suurta, joskin täällä enemmän kyse voi olla siitä, että isossa valtiossa pitkään käytössä olleet tavat hoitaa esimerkiksi juuri rahaliikennettä muuttuvat hitaasti, puhumattakaan siitä, että maailman nopeimmin ikääntyvässä väestössä on paljon sellaisia, jotka eivät periaatteesta käytä uusinta teknologiaa, ellei ole ihan välttämätön pakko.

Pankkitilin pin-koodin itse valitseminen tuli ihan täytenä yllätyksenä, kun aina on tottunut siihen, että uuden kortin hommatessa tunnusluku tulee nätisti postissa ilman suurempaa pelkoa siitä, että tieto joutuisi vääriin käsiin. Moneen paikkaan likaiset lonkeronsa ulottanut järjestäytyneen rikollisuuden ja sen pyörittämän harmaan talouden toiminnan vaikeuttaminen ovat pankkijuttujen päällisesti oudolta tuntuvien käytänteiden takana. Tiliä avatessa piti erikseen allekirjoitus siitä, että ei kuulu haitallisiin järjestöihin eikä tee niiden kanssa yhteistyötä ja uusien opiskelijoiden orientaatiossa varoiteltiin lähtemästä helpon tienestin perässä muuliksi pankkipetokseen.

Systeemi ei luota yksilöihin, mutta onneksi yksittäiset ihmiset luottavat aika taajaan täällä siihen, että toiset osaavat olla ihmisiksi ja käyttäytyä odotusten mukaan. Itsella ei tulisi mieleenkään ajatella, että auto olisi turvallista jättää kadunvarteen käyntiin siksi ajaksi, kun kaikki poistuvat hetkeksi tekemään ostoksia convenience storeen. "Ei sille mitään tapahtu ja sehän on ekologistakin", tuli vastaus, kun kysyin, että onko se nyt oikeasti ihan ok juttu. Pelko kiinnijäämisestä ja siitä seuraava häpeä, oman aseman vaaraantuminen suhteessa tärkeisiin yhteisöihin, ehkäisee tehokkaasti sellaisia rikoksia, mitä monissa muissa maissa tehtäisiin enempiä miettimättä. Teosta saatava hyöty on liian pieni riskiin nähden. Pidempään täällä asuneet saattavat jättää ovensa lukitsematta asunnosta hetkeksi poistuessaan, mutta itse olen vielä sen verran tapoihini kangistunut ja epäluottavainen, että lukitsen oven sisällä ollessanikin.

Majoittuessani eri ihmisten luona ennen kuin pystyin muuttamaan omaan asuntoon täytyi minunkin osoittaa olevani sen luottamuksen arvoinen, jota avaimen antaminen ja oman henkilökohtaisen tilan käytettäväksi jättäminen osoittavat. Kokisin, että tässä ollaan ystävyyden syvimmän olemuksen äärellä monella tavalla; en usko, että toista ihmistä voi oikeasti kutsua ystäväksi ellei voi näyttää omaa heikkouttaan, tarvetta toisen huolenpidolla ja odottaa, että tähän tarpeeseen vastataan. Kiitokset kaikille majoittajille, en olisi tullut toimeen ilman teitä! Tietysti olisin voinut vain varata hotellihuoneen, ostaa varallisuudella riippumattomuutta, mutta silloin Sapporo olisi tuntunut paljon kylmemmältä paikalta, kuin mitä se oikeasti on. ( Täällä kun on talvellakin suhteellisen lämmintä... )

Ystävien luona majoittumisessa on sekin hyvä puoli, että on mahdollisuus saada maukasta kotiruokaa, joka lyö helposti laudalta hyvän hotellinkin tarjottavat. Kuvassa muuten aamupala, joka oli hieman tuhdinpi kuin mitä kotosalla on ollut tapana syödä. Luottamukseen ja riippuvuuteen toisista ihmisistä liitetään Japanissa monesti amaen käsite, jolla viitataan sellaiseen toimintaan, jolla pyritään saamaan toinen ihminen hemmottelemaan itseä, mikä on hyvin tyypillistä lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa länsimaissakin. Täällä tästä riippuvuudesta ei kuitenkaan pyritä kasvattamaan samalla tavalla irti, vaan se pysyy osana monia keskeisiä läheisiä ihmissuhteita. Aiheesta on kirjoittanut perusteellisesti japanilainen psykoanalyytikko Takeo Doi, jonka kirja "The Anatomy of Depence" on hyvin mielenkiintoista luettavaa. Hemmoteltava oleminen tuntuu itselle monesti vaivaannuttavalta ja olen mielelummin se joka hemmottelee (amayakasu) toista osapuolta. Tästä syystä en erityisemmin pidä monien ulkomaalaisten suosiossa olevista meido cafeista eli kahviloista, joissa tytöt toimivat palvelijattarina kutsuen asiakkaita teidän ylhäisyyksiksenne sietämättömän korkealla äänellä puhuen. Kai sitä on sitten kovin suomalainen, kun fantasiaakin edustava epätasa-arvoinen tilanne tuntuu ikävältä.

Ensimmäiset tahdit

19. 9. 2013 Narita, Tokio

(Huomio: päivä, jolle blogimerkintä on kirjattu, ei välttämättä vastaa sen kirjoitus- tai julkaisupäivää.)

Kuvassa piripintainen annos makeaa puhdistamatonta riisiviiniä (濁り酒), omia henkilökohtaisia suosikkeja. Paikallinen juomakulttuuri olisi melkein itsessään riittävän hyvä syy viettää pitkiä aikoja Japanissa. (Kuva syksyltä 2012).

Aloittaminen on aina vaikeaa eikä tämä blogi muodosta minkäänlaista poikkeusta. En oikein osaa päättää aloittaisinko tarinan kirjoittamalla käsillä olevan hetken hikisistä tunnelmista Naritan lentokentältä yllättävän kivuttoman, mutta olemattomasti nukutun lennon jäljiltä vai hyppäisinkö hieman ajassa taaksepäin ja palauttelisin lyhyesti mieleen sitä, millaisten mutkien kautta olen taas päätynyt tänne kummalliseen, mutta alati kiehtovaan Japanin maahan pidempää oleskelua varten. Ehkäpä on parempi helpottaa lukijoiden työtä ja kerrata hieman sitä, mitä tämän tarinan kannalta relevanttia viimeisen viiden vuoden aikana on tapahtunut.

(Tyylihuomioita: Väittävät minun kirjoittavan koukeroisia lauseita. Panettelevat. Blogi tullee olemaan jonkinlainen sekasikiö yleistä, erityistä ja poikkeavaa, päiväkirjamaisia merkintöjä höystettynä sopivalla etnografisella kontekstoinnilla, sosiokulttuurisista pohdiskelua, zenmäistä utuilua, ajoittaista nonsenseä etosetera. ) 

Ensimmäisen kerran saavuin Japaniin aika lailla tarkalleen kuusi vuotta sitten  uteliaana tutustumaan tarkemmin maan kulttuuriin ja ihmisiin, jotka olivat alkanet alunperin kiehtoa hurahdettua äkillisesti ja voimakkaasti animeen ja mangaan eli japanilaistyyliseen animaatioon ja sarjakuvaan. Tauti on myöhemmin lieventynyt ja kiinnostunut siirtynyt enemmän perinteisen kulttuurin puolelle, mutta tässä maassa on edelleen paljon sellaista minkä vuoksi tutun ja turvallisen elämän Suomessa on valmis jättämään taakseen - ainakin väliaikaisesti. Edellisellä kerralla halusin osin vain pois Suomesta, joka oli alkanut tuntumaan puuduttavalta ja ikävältä; sosiaalinen verkko oli käynyt rispaantuneeksi ja isoreikäiseksi, opinnot etenivät laiskasti ja tuntuivat tyhjänpäiväisiltä, kandintyön aiheen miettiminen ahdisti, puhumattakaan sen varsinaisesta kirjoittamisesta. Kaipasin vaihtelua, piristysruisketta, raison d'etreä, syytä välittää siitä nouseeko aurinko seuraavana päivänä vai ei. 

Kaikkine hyvine ja huonoine kokemuksineen vaihtovuosi 2007-2008 välillä oli hyvin kasvattavaa aikaa, jolloin jouduin toistuvasti menemään epämukavuusalueille ja pelottaviin tilanteisiin. Osa  lakkasi lopulta olemasta epämukavia ja toisista tuli jopa miellyttäviä. Tuolloin paikallinen kieli oli hallussa huomattavasti heikommin kuin nyt ja tuolloin olin vielä jokseenkin sosiaalisesti kömpelö, mikä teki elämästä välillä aika haastavaa. Vuodessa ehti tehdä paljon, mutta monia asioita jäi tekemättä ja mielenkiintoisia paikkoja näkemättä, sosiaalista todellisuutta raapaistua vain hieman pinnalta sen verran, että halu palata takaisin jäi kytemään. 

Palasinkin takaisin yhden lomareissun ja toisen tutkimusvierailun muodossa ennenkuin paluu tämänhetkisen työn alla olevan väitöstutkimuksen merkeissä varmistui Japanin opetusministeriön rahoituksella ja Hokkaidon Yliopiston myötävaikutuksella. Hokkaidon yliopiston suunnalta etenkin Ikeda-sensein panos oli merkittävä apurahan hakuvaiheessa ja vastaavana paikallisena ohjaajana apurahan varmistumisen jälkeen, mutta myöskin muita merkittäviä tukihenkilöitä matkan varrella on ollut ilahduttavan paljon, mistä olen hyvin kiitollinen. Se, että päädyin tekemään sellaista tutkimusta, joka mahdollisti paluun Japaniin, on hyvin monen intuition ohjaamien päällisin puolin melkein sattumanvaraisten tapahtumien ja valintojen seurausta. Jälkeenpäin tarinaa kertoessa ja asioita tarkastellessa on helppoa vetää tarinan keskeiset solmukohdat yhteen nähdä niissä selkeää johdonmukaisuutta, mutta kun monia yksittäisiä kriittisiä tilanteita miettii, oltaisiin pienillä muutoksilla hyvin erilaisessa tilanteessa. Vapaan tahdon, kohtalon ja sattuman teemoija voisi mehustella pitkästäkin, mutta jotta jossain vaiheessa päästäisiin nykyhetkeen ja blogin pääsisältöön, täytyy malttaa olla kääntymättä kaikille kiinnostaville sivupoluille. Kaikissa hyvissä tarinoissa on myös sankarittaria tai muusia eikä tämäkään muodosta poikkeusta, mutta ei mennä sinnekään nyt.

Takaisin asiaan. Syksyllä 2009, vuosi vaihdosta paluun jälkeen, olin edelleen ihan hukassa kandin aiheen kanssa. Alunperäinen suunnitelma tutkia sarjakuvien käyttöä opetuksesta ei koskaan oikein ottanut tuulta alleen, vaikka kirjallisuutta sen tiimoilta ihan kivasti löytyikin. Eräänä päivänä satuin menemään kirjastoon vailla mitään erityisempiä suunnitelmia vain selailemaan kasvatustieteen hyllyjä, ajatellen ja toivoen ehkä,  että jotain jännittävää sattuisi vastaan. Näin jälkeenpäin mietittynä tuntuun oudolta, ettei mieleeni ollut tullut missään vaiheessa tutustua japanilaiseen kouluun ja kasvatukseen kunnolla ennenkuin silmiin sattui "Teaching and Learning in Japan" - kirja ja valo syttyi paperilyhtyyn. Olin kyllä käynyt vierailulla japanilaisessa päiväkodissa ja ala-asteella, mutten tajunnut ajatella niiden yhteyttä omiin opintoihin ja Suomeen palatessani olin pitkään paluushokin turruttamana kovin putkinäköinen. Jokatapaukessa lumipallo oli nyt liikkeessä. Kandi tuli valmiiksi seuraavana keväänä aiheenaan suomalaisten ja japanilaisten opettajien työ vertailevasta näkökulmasta. Pienen tauon - kesän ja päättöharjoittelun mittaisen - jälkeen ryhdyin gradun kimppuun. Tässä vaiheessa suomalaiset opettajat putosivat pois kyydistä ja metodologia muuttui narratiiviseksi, kerronnalliseksi, tarinoihin pohjaavaksi, mikä sopi uudelleen heränneelle lukutoukalle kuin nyrkki sulkijalihaksen seutuville.

Tuttavien avustuksella sain tarinoita kymmeneltä japanilaisilta opettajilta heidän polustaan opettajuudeen ja niistä kokemuksista, mitkä tekevät tai ovat tehneet heihin suurimman vaikutksen heidän arkisessa työssään. Aineistoista suodattui teemoiksi lopulta työn keskeiset ihmissuhteet, valta ja työn kutsumuksellisuus, joita tarkastelin suhteessa japanilaisen koulun ja yhteiskunnan kontekstiin. Gradu valmistui, palkittiin kohtuullisella arvosanalla ja kehotettiin harkitsemaan jatko-opintojen tekemistä aiheeseen liittyen. Liekki tutkimuksen tekemiselle lähti kytemään jo hieman ennen kuin gradu tuli valmiiksi pitäessäni esitelmää narratiivisen tutkimuksen konferenssissa, joka kuin tilauksesta järjestettiin 2011 Oulun Yliopistossa. Esitysryhmässä saadut kommentit ja kannustus voimaannuttivat sen verran, että seuraavana keväänä päätin lähteä katsomaan millä tavoin tutkimuspolku avautuisi tilanteessa, jossa luokanopettajan pätkätyöt olivat alkeneet käydä hivenen raskaiksi ja tiedossa oli, että kotiseudulta olisi hyvin vaikeampaa saada pitkäaikaisempia hommia. 

Noh, paikka yliopiston graduate schoolista avautui ja siinä sivussa minut värvättiin mukaan tutkimusprojektiin, jonka kautta sai ensikosketuksen niin aineistonkeruuseen, artikkelin kirjoittamiseen ja julkaisuun lähettämiseen kuin englanninkielisen konferenssiesityksen pitämiseenkin. Apurahoja ensimmäisen haettiin, tutkimussuunnitelmaa rukkailtiin monella kielellä ja moneen otteeseen ensimmäisen syksyn ja alkutalven aikana, ja hämmästyttävää kyllä kaikkiin hakemuksiin vastattiin lopulta hyväksyttävästi. Kaiken tämän ohessa luotiin kontakteja, opiskeltiin lisää kieltä ja valmistaudutiin henkisesti tulevaan. Lopullinen varmistus Japaniin lähdölle tuli vasta tämän vuoden kesäkuun alussa, joten kevätkausi meni osin pohtiessa, että mikä sitten eteen, jos apurahaa ei tulisikaan ja valmistautuen henkisesti pahimpaan. Onneksi sitä kättä ei tarvinut koskaan katsoa.

Nykyisen kanssa ollaan all-in tilanteessa, riichi huudettu ja kaikki pantu peliin. Hikoilevin sormin odotellaan seuraavia korttien ja tiilien paljastumista. Saa nähdä mitä tuleman pitää - tervetuloa mukaan jännittämään ja myötäelämään!  どうぞよろしくお願いします。