Uuden vuoden metkut

年末年始　ー vuoden loppu, vuoden alku

Otsikon mukaisesti tämänkertainen blogipostaus käsittelee vuodenvaihteen aikaa, jota pääsin viettämään ensimmäistä kertaa perinteisempään japanilaiseen tyyliin sen sijasta, että olisin lähtenyt kaupungille irrottelemaan ja juomaan nuppini turvoksiin, niin kuin kahtena aiempana täällä vietettynä uutena vuotena. Tälläkin kertaa näytti pitkään siltä, ettei tavan omaiselle kaavalle löytyisi korvaajaa, vaikka muutama kaveri suunnitteli kapuavansa isomman porukan kaupungin länsipuolella olevalle vuorelle nähdäkseen sen laelta vuoden ensimmäisen auringonnousun ja minäkin alustavasti ilmoitin olevani kiinnostunut liittymään joukkoon. Mutta ennen kuin sain aikaiseksi kysyä kavereilta suunnitelman yksityiskohdista tuli melko lailla puun takaa ja yllättävällä tavalla kutsu viettämään vuodenvaihdetta erään suomen kielen tunneilla tapaamani tutun perheen luokse Hokkaidon eteläosassa sijaitsevaan pikkukylään.

Olin viettämässä hiljaista joulupäivän iltaa istuskellen kotatsun (pöytä, jonka kannen alla on pieni lämmitin ja viltti) äärellä virvokkeita nauttien ja internetissä aikaa tappaen, lähetellen siinä sivussa myös kännykällä hyvän joulun toivotus viestejä japanilaisille tutuille. Laitoin viestin myös Asakolle, johon olin tutustunut aiemmin syksyllä, kun hän tunnisti minut Sapporon modernin taiteen museon suomalaista lasidesingiä esitelleessä näyttelyssä joitain viikkoja aiemmin kielitunnilla vierailleeksi suomalaiseksi. Itse en tietenkään häntä muistanut vain kerran tunnilla käyneenä, mutta se ei estänyt jutustelemasta ja yhteystietoja vaihtamista. Puheeksi tuli jossain vaiheessa työhön ja tutkimukseen liittyvät jutut, joilloin selvisi, että hän oli ensimmäistä vuotta töissä lastentarhanopettajana. Myöhemmin kävin hänen ja erään toisen eri päiväkodissa työskentelevän myöskin ensimmäistä vuotta lastarin kanssa lounastamassa tornihotellin buffetravintolassa ja tietysti kyselin kaikkea nuoren opettajan työhön työhön liittyvää, vaikka omassa lastentarhat eivät oman tutkimuksen kohteisiin kuulukaan. Seuraavan kerran tapasimme Suomi-seuran pikkujouluissa, jossa ei kuitenkaan juuri ehditty hirveän paljon praatailemaan. Tätä taustaa vasten joulutervehdyksestä alkaneen viestittelyn yhteydessä esitetty kutsu tuli yllätyksenä, joskin erittäin positiivisena sellaisena. Asako oli huolissaan siitä, että viihtyisinkö varmasti vanhassa talossa keskellä ei-mitään, kaukana kaupungin huvitteluista sun muista, mutta vakuutin hänelle, ettei minulla ollut mitään ongelmaa asian suhteen.

Matkan varmistuminen meni sen verran myöhäiseen ajankohtaan, että halvimmat matkustusvaihtoehdot oli jo ehditty myydä loppuun,  mutta pienellä säätämisellä järjestyi 30. päivälle aamun ensimmäiseen seitsemältä lähtevään junaan istuma paikka. Ennen lähtöä täytyi hoitaa eräs talvisella Hokkaidolla asuvan ikävistä velvollisuuksista eli vesien laskeminen pois putkista niiden jäätymisen ja halkeamisen ehkäisemiseksi. Tämä suositellaan tehtäväksi aina kun on yli päivän verran käyttämättä vettä ja lämpötilat selkeästi pakkasen puolella. Ummikkona minulla ei ollut tietenkään mitään hajua siitä, kuinka tällainen toimenpide tehdään, mutta useamman vuoden täällä asuneet kaverit osasivat onneksi kertoa niksit. Asuntokohtaisen pääputken sulkeminen osoittautui yllättävän yksinkertaiseksi tempuksi. Siitä huolimatta, että tyhjensin putket huolella aamulla ennen lähtöä, tuli reissun aikana silti aina välillä murehdittua, josko kuitenkin poissaollessa jotain ikävää sattuisi, mitä ei kuitenkaan onneksi tapahtunut. 

Pari tuntia pikajunassa köröttelyä kohti eteläistä Hokkaidoa ja oltiin Oshamambe nimisessä pikkuisessa kaupungissa, jossa matkantekoväline vaihtui paikallisbussiin. Paikallisbussiksi menopelin tunnisti siitä, että bussiin noustessa otettiin aseman numeroa kantava lappunen ja poisjäädessä maksettiin bussin etuosassa olevan leditaulun ilmoittama summa. Vaikka määränpäähän eli Setana-chô:hon oli matkaa vain viitisekymmentä kilometriä, meni sen taittamiseen likemmäs puolentoista tuntia jäisillä pikkuteillä. Onneksi lomalla mihinkään ei ollut kiire ja lumipeitteisiä vuorimaisemia tuijotellessa ja kirjaa lueskellessa aikakaan ei käynyt pitkäksi. Perillä ystävätär oli nuoremman siskonsa kanssa linja-autoasemalla ottamassa vastaan aikaisen herätyksen väsyttämää matkaajaa.  Matka jatkui autolla ja pian oltiinkin jo vanhahkon (kahdeksisen kymmentä vuotta) japanilaisen maatalon pihaan keskelle vuoren reunustamaa peltoaukeaa. Japaninmeri on vain muutaman kilometrin päässä talosta, mistä johtuen vinkka kävi melkoisella voimalla lähes taukoamatta koko reissun ajan. Paikkakunnalla ovat muuten sattumoisin Japanin ainoat sisämaan puolella sijaitsevat tuulivoimalat...Tuulen  ujellukseen, joka sai seinät ja ikkunat elämään kolisevaa ääntä pitäen, tottumiseen meni jonkin verran aikaa ja ensimmäisenä yönä tuntui välillä siltä, että toisen kerroksen makuuhuoneen ikkunat tulisivat sen voimasta sisään hetkenä minä hyvänsä. Tämä ei juurikaan helpottanut uudessa ympäristöstä nukahtamista. 

Maisema hivenen puhdistusta kaipaavan makuuhuoneen ikkunan lävitse kuvattuna.

                                      

Sisällä talon isäntä, iältään seitsemääkymmentä lähennellyt, lupsakka riisinviljelijä toivotti lämpimästi tervetulleeksi toivoen, että viihtyisin hänen vaatimattomissa puitteissaan enkä sairastuttaisi itseäni paleltumalla. Huoneet, joissa kamina ja lämmittimet pauhasivat olivat kyllä miellyttävän lämpimiä, mutta käytävissä ja muissa viileinä pidetyissä tiloissa ei tullut oltua enempää kuin mikä oli välttämätöntä.    Talon olohuone ja keittiö muodostivat talon lämpimän mandariinintuoksuisen (japanilaiseen talveen erottamattomasti kuuluva välipala) sydämen, jossa iso osa vierailun ajasta tuli vietettyä syöden, katsellen telkkaria, neuloen tai vain ollen jouten ja rupatellen niitä näitä. Alun esittäytymisten ja rupattelujen jälkeen syötiin kevyesti lounasta, jonka yhtenä osana oli uusi herkullinen tuttavuus nimeltä shirako 白子　(kirj. valkoiset lapset) eli kalan maiti, jota en jostain syystä ollut koskaan aiemmin tullut syöneeksi. Tämän jälkeen oli pienen siestan paikka. Voimien palautumisen jälkeen aloitettiin suuri uudenvuoden siivous (suomalaista joulusiivousta vastaava), johon otin osaa pesemällä kaikkien talon ensimmäisen kerroksen ikkunoiden ulkopinnat, mikä oli sangen kylmää touhua. Perheen äiti ja isoveli saapuivat paikalle illallisaikaan. Ensimmäisen illan ruokalistalla oli grilattua lampaanlihaa ja sekalaisia kasviksia eli tuttavallisemmin Jingisukania (Ghengiskan), joka nimi tulee kuperasta, kypärää muistuttavasta paistoastiasta. 

31.12 大晦日 (ômisoka) - Uudenvuoden aatto  

Aaton tärkeimpiin askereisiin kuuluu perinteisen uudenvuoden päivän aamuna (ja seuraavina aamuina, niin pitkään kuin tuotetta riittää) syötävän ateriakokonaisuuden valmistaminen. Ateria koostuu monesta osasta ja suurimpaan osaan sitä varten valmistettavista annoksista liittyy väriin ja muotoon kietoutuvaa symboliikkaan. Esimerkiksi makea, kastanjoista ja bataatista valmistettava kurikinton on väriltään kullankeltaista, minkä avulla tietysti toivotaan tulevalla vuodelle vaurautta. Itse osallistuin tämän jälkiruokamaisen, mutta kuitenkin suolaisten ruokien kanssa yhdessä syötävän muussin valmistamiseen.  Osetchiksi kutsuttuun kokonaisuuteen kuuluvat ruokalajit vaihtelevat alueittain ja ovat hyvin riippuvaisia myös valmistavan tahon viitseliäisyydestä ja suvun perinteistä. Valmisteluihin saa hyvinkin kulumaan kokonaisen päivän tai enemmänkin, mistä johtuen monet ostavat nykyään ison osan tai jopa kaiken valmiiksi tehtynä, joka on kalliihko, mutta vähävaivainen vaihtoehto. Osechiin liittyvät syvemmät merkitykset kertovat omalla tavallaan japanin pitkästä kulttuurihistoriasta ja sen shintolaisista käsityksistä. Tällaiset perinteet, tavat hahmottaa oliomaailmaa ja taipumus estetisoida arkea ovat yksi keskeinen syy sille, miksi henkilökohtaisesti olen niin viehättynyt japanilaiseen kulttuuriin.

Bataatteja kuorimassa, taustalla oniisan pyjamassa. 

Ruoan valmistamisen lisäksi tietysti myös syötiin ja juotiin hyvin. Aattoillan menu koostui pääasiassa ruhtinaallisesta valikoimasta sushia sekä toshi-koshisobaksi kutsutusta tattarinuudeliannoksesta. Kuinka ollakkaan myös pitkien pastasuikaleen syömisellä on vatsan täyttämisen ohella tarkoituksena on toivoa pitkää ja tervettä ikää. Illan juomaerikoisuutena oli kevyesti chilillä höystetty shôchû (ei mitenkään erityisen hyvää, tosin ihan paljas tisle ei yleensäkään kuulu omiin suosikkeihin). 

Japanilaiseen uudenvuoden viettoon kuuluu keskeisenä osana Kouhaku Utagassen- niminen televisio-ohjelma, jossa kaksi pop ja iskelmä - artistien miehittämää joukkuetta (punainen ja valkoinen) ottavat mittaa toisistaan esittämällä ikivihreitä tai kuluneen vuoden kuumimpia hittejään. Tätä aina juuri vuodenvaihteeseen saakka kestävää lähetystä tuli seurattua ensimmäistä kertaa neuleskellen ja voimakasta luumuviiniä nautiskellen. Varttia ennen vuodenvaihdetta minä ja perheen tytöt puimme lämpimästi yllemme ja suuntasimme autolla kohti paikallista pyhättöä, tarkoituksenamme suorittaa vuoden ensimmäinen pyhättövierailu eli hatsumôde heti pian kellon lyötyä kaksitoista. Moneet muutkin olivat samoin ajatuksin liikkeellä ja niinpä riittien suorittamista (pari taputusta, kumarrukset, toivomukset tulevalle vuodelle, hörppy makeaa riisiviiniä) joutui odottamaan hyisessä jonossa seisten vajaan vartin verran. Matkaan poimittu ennustus alkavan vuodelle lupaili keskivahvaa onnea ja eritteli tarkemmin, millä tavoin onni potkisi niin liike- kuin lemmenelämässäkin. Nähtäväksi jää miten pitävät kutinsa. Pyhätöltä poisjohtava tie oli loivaa ja jäistä alamäkeä, jota oli kiva lasketella alas keveissä tunnelmissa, muistaen kuitenkin pitää kieli tiukasti keskellä suuta. 

Talolle paluun jälkeen tuli keikuttua vielä jonkin aikaa hereillä olohuoneen puolelle ennen painumista pehkuihin, jotta jaksaisi aamulla herätä seitsemän tienoilla syömään valmistettuja uudenvuoden sapuskoita. Vuoden ensimmäisenä yönä nähdyt tietyt unikuvat, esim. fuji-vuori, tuovat mukanaan onnea. Harmi, etten aamulla enää muistanut mitä kaikkea unimaailmassa oli tullut yön aikana koettua. 

1.1.2014

Aamun aikainen herätys oli yllättävän kivuton ottaen huomioon, että yöunet jäivät kovin lyhykäisiksi. Vuoden ensimmäiseltä aterialta olisi vieraana aika noloa myöhästyä nukkumalla pommiin, joten pyrin nousemaan sängystä vilpoiseen huoneeseen pukemaan vaatetta tavallista terhakkaammin, mikä tässä tapauksessa lienee ollut jotain 5-10 minuutin väliltä. Ala-kertaan saapuessani olivat perheen vanhemmat jo kovassa työntouhussa, nuoremman polven vedellessä vielä hirsiä. Tovin verran piti vartoilla, että päästiin maultaan kovin hentoja, mutta herkullisia annoksia sisältäneen osechin kimppuun.

                                                 

Söin kaikkea uutta sen verran innoissani, että unohdin lopulta ottaa kuvia muistakin tarjottavista kuin keitosta, josta löytyi erottamattoman uuden vuoden maku eli mochi puuroutuvasta riisistä nuijittu riisikakku, jonka sitkas ja tahmainen tekstuuri vie kielen mennessään sekä valitettavasti liki poikkeuksetta muutaman seniokansalaisen tukehtumisen myötä manalan majoille. Kuvan keskellä oleva keltainen juttu on pala kirpakanmakean yuzun kuorta. Iso osa ruoasta oli höyrytettyjä kasviksia tai mereneläväisiä. Tämän jälkeen oli vuorossa ruokalepo, jolla paikattiin hieman vajaiksi jääneitä yöunia. 

Ennen iltaa en tullut tehneeksi mitään sohvalla rötväystä, television katselua ja neulontaa kummempaa.  Yleensä paikalliset uudenvuoden kortit kirjoitetaan ja lähetetään hyvissä ajoin ennen vuoden vaihtumista, jotta ne saapuisivat vastaanottajalle ensimmäisenä päivänä, mutta hyväksyttävää on toki laittaa ne postiin vasta sen jälkeen, kun on itse vastaanottanut kortit muilta eli käytännössä vuoden parin ensimmäisen päivän aikana. Tässä perheessä kaikki olivat jälkimmäisellä taktiikalla liikenteessä ja kukin täytteli vuorollaan perheen isoveljen valmistamaan korttipohjaan omien tuttujensa osoitteet ja asiaankuuluvat tervehdykset. 

Illalla käytiin porukalla peseytymässä paikallisen hotellin onsenissa - pienen ulkoaltaan vesi oli lumituiskun keskellä ikävän haaleaa, joten lyhykäisen liottelun jälkeen tuli suunnattua suosiolla saunan puolelle. Onsenilta paluun jälkeen vuorossa oli illallinen, jonka pääaines saapui postipakettina aiemmin päivällä. 

Kani Da! 

Edellisen Japaninvaihdon aikana muistelisin syöneeni kerran rapua muutaman saksen verran, mutta tällä kertaa tarjolla oli kokonainen iso karvainen äyriäinen per ruokailija. Sen verran harvinaista herkkua täälläkin kegani eli kirjaimellisesti karvarapu näemmä on, että oikeaoppisen paloittelun niksit piti varmistaa ensin ohjekirjasesta. Vaikka lihakin on maukasta, olivat ravun herkullisin antia kuitenkin pääkopasta löytyneet vihertävät aivoliemet. Minun kaltaiselleni helposti nautittavaan ruokaan tottuneelle ihmiselle, jota kanankoiven paloitteleminenkin tympäsee toisinaan, ei rapu ole niitä kaikkein helpoimpia elintarvikkeita ja välillä tuntui siltä, että lihan esiinkaivamiseen kului enemmän energiaa kuin mitä sen syömisestä sai irti…

Siinä se irvistelee. 

2.1.  Paluupäivä

Paluubussi takaisin Sapporoon lähti iltapäivällä kahden tienoilla, mutta sitä ennen ehdin vielä nauttia kertaalleen osechin antimista, esittää perheelle yhden kappaleen shakuhachilla, joka jostain syystä antoi odottaa itseään viimeiseen päivään saakka. Myös yhteiskuva otettiin ennenkuin suuntasimme vielä kiertämään autolla suhteellisen pikaisesti paikallisia nähtävyyksiä, joihin kuului järkyttävän tuulisen rinteen päällä sijaitseva pieni lomakylä ja näköalatorni, joka oli ei-niinkään-yllättäen suljettu vaarallisten sääolosuhteiden vuoksi. Näköalat rinteen laelta olivat kauniit, mutta niitä ei viitsinyt kovin kauaksi jäädä ihailemaan, sillä tuuli puhalsi niin jäätävällä voimalla, että joutui oikeasti pinnistelemään ihan kunnolla ellei halunnut lentää kumolleen. Setanan kuuluisa kolmen merestä törröttävän torahampaan kaltaisen kallion muodostelma piti tietysti myös käydä tsekkaamassa pikaisesti ja ottamassa muutama pönötyskuva tyrskyävän meren rannalla. Viimeisenä pakollisena askareena oli käydä ostamassa paikallisia herkkuja tuliaisiksi tutkimusryhmän jengille - matkaan tarttui rasiallinen paikallisia keksejä. 

Yllätin itseni herkistymällä jättäessäni hyvästejä perheelle ja vilkuttaessani heille bussin ikkunasta siihen saakka, että katosivat näkyvistä -  sen verran mukavan ja unohtumattoman uuden vuoden sain heidän vieraanvaraisuudestaan kiitollisena viettää. Puhetta oli, että tekisin tänä kesänä hieman parempien kelien vallitessa uudemman reissun Setanaan. Silloin ehkä maalaistalosta löytyy enemmänkin kaikenlaista nuorelle miehelle sopivaa puuhasteltavaa, jonka avulla kiittää yösijasta ja lämpimistä aterioista :) Mata ne! 

Tässä oli vielä eilen talo...

Hajanaisia ajatuksia modernin (japanilaisen) elämänmuodon temmosta sekä (uudelleen)rakentamisesta ja tuhoamisesta.

Mikään ei pysäytä muutoksen rattaita, entropian vastuttamattomasti eteenpäin painavia koneita. 

Kuvassa asunnon lähitienoilla oleva työmaa, jonka näkeminen eräänä aamuna yllätti kovin. Paikalla oli vielä edellisen kerran ohikulkiessa pari päivää aikaisemmin ollut rakennus, joka ei erityisesti näyttänyt siltä, että se olisi purkamisen tarpeessa. Modernin kaupungin maisema toki muuttuu ja Sapporossakin on sitten viime kerran tuttuja rakennuksia hävinnyt ja uusia putkahdellut sinne tänne. Suurimpana muutoksena on maanalaisen kävelytunneli/kauppakeskus- alueen laajeneminen kattamaan Sapporon aseman ja Oodoori puiston välisen alueen, minkä ansiosta talvella voi kävellä suoraan asemalta Susukinolle asti hurvittelemaan mukavan lämpimästi. 

Vaikka olin kulkenut tämän puretun rakennuksen ohitse monta kertaa, en kyennyt palauttamaan juurikaan mieleeni minkänäköinen se oli ollut, oliko siinä ollut liiketiloja vai oliko se pelkkä asumista varten tarkoitettu rakennus. En ollut itseasiassa ollenkaan varma siitä, siinä koskaan edes ollut rakennusta vai huomasinko kenties tyhjän joutomaan vasta siinä vaiheessa kun kaivinkoneet ilmestyivät kuvaan. Ihmisen muisti ei ole järin luotetteva asia; siinä vaiheessa kun silmä ja aivot tottuvat johonkin näkymään tai asiantilaan, minimoi järjestelmä muistinkäytön, jolloin vanhat ja tutut asiat painuvat taka-alalle. Mieli ei ylipäätään osaa päättää mitten päin olisi; liian suuret ja nopeat muutokset pelottavat, mutta toisaalta jatkuvaan samaan puutuu. Iällä ja asumisajan pituudella lienee oma merkityksensä sille, miten muutokset (kaupunki)maisemassa otetaan vastaan; kuvittelisin, että mitä vanhemmaksi tulee ja mitä enemmän fyysiseen ympäristöön sitoutuu tunteiden kautta tärkeitä muistoja, sitä ikävämmältä muutokset tuntuvat, vaikka toisaalta ne samalla myös vapauttavat ja antavat tilaa henkiselle uudistumiselle. Muumit ja olemisen arvoitus - kirjassaan, jossa verrataan muumitarinoita  eksistentialistiin ajatuksiin,  Jukka Laajarinne kirjoittaa siitä, kuinka päällimmäinen tunne muumimammalla talon jouduttua tulvan valtaan ja hänen rakkaan keittiönsä tuhouduttua ei ole suru, vaan helpotus, joka syntyy oivalluksesta, että hän ei ole enää esineidensä ja entisen minänsä vanki. 

Tässä paikoin voisi sivuuttaa myös vähän japanilaisen ja länsimaisen kulttuurin erilaisia käsityksiä ajasta, pysyvyydestä ja autenttisuudesta. Siinä missä esimerkiksi Suomessa rakennukset rakennetaan kestämään isoisältä pojanpojalle, ovat Japanissa sukupolvelta toiselle siirtyvät asumukset harvinaisempia. Maassa, jossa luonnonkatastrofit (maanjäristykset, taifuunit, tulivuorenpurkaukset) ja julmat sisällissodat ovat vuosisatojen varrella tuhonneet rakennuskannan kerta toisensa jälkeen, ihmiselon väliaikaisuuden tunne saanut muotonsa myös arkkitehtuurissa, joka suosii keveitä rakenteita eikä pyri siihen, että rakennukset kestäisivät vuosisatoja. Rakentaminen on tietysti myös hyvin rahakas bisnes, johon myös liittyy paljon katseen suojissa tapahtuvaa hämäräpeliä, mikä pitää yllä jatkuvaa purkamisen ja rakentamisen kehää. 

Suhde historiallisiin rakennuksiin ja muistomerkkeihin on myös hyvin erilainen. Fyysinen rakennus on jonkin korkeamman symboli, rakennusmateriaalien alkuperäisyys ja ikä eivät sinänsä merkitse niin paljoa, Kioton kultainen paviljonki on palanut moneen kertaan (viimeksi tuhopolton seurauksena 50-luvulla), muttei ole periaatteessa muunnut vuosien varrella yhtään miksikään. Itse en ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi ihmiset länsimaissa antavat niin suurta arvoa sille, että rakennuksessa pitää olla alkuperäistä jäljellä mahdollisimman paljon, vaikka ne olivat kovin surkeassa ja homeisessa kunnossa. Rauniot, varsinkin sellaisissa tilanteissa, että jäljellä on vain kivijalkaa, ovat surkeita näkyjä, jotka pitäisi joko raivata maan tasalle tai entisöidä sellaiseen kuntoon, joka antaisi nykyihmisille paremman kuvan siitä, mitä rakennus oli loisteliainpina päivinään. Oulussakin voisi olla linna…

Pysytään vielä rakennusten parissa ja tehdään visiitti convenience storeen eli tuttavallisemmin konbiniin. Näitä 24/7/352 liikkeitä on japanilaisessa katukuvassa kuin sieniä sateella. Käteviä paikkoja, jos on tarvetta sammuttaa pieni nälkä tai jano, vastata luonnon kutsuun, hoitaa raha-asioita tai ottaa tulosteita. Olen kuullut myös monien suosittelevan naisille hakemaan niistä suojaa epäilyttäviltä ahdistelijoilta, mikä on siinä mielessä hyvin varteenotettava neuvo, että niitä on paljon tiheämmin sijoiteltuna kuin ns. poliisibokseja, joissa paikalliset sinivuokot tapaavat kukkia. Kaikella tällä kätevyydellä ja mukavuudella on kuitenkin hintansa, jota luonto maksaa suureen energiankulutukseen vastaajana (kylmätavarat, valot jne.), nuoret opiskelijat kallisarvoisella fiksummin nukkumiseen käytettävällä ajallaan tehden yövuoroja hyvin kitsaalla tuntipalkalla ja me kaikki lopulta tavalla tai toisella sen konbinien edustaman ajatusmallin kautta, että kaiken pitää olla saatavilla ja kaikkien tavoitettavissa missä ja milloin vain. "Minulla on oikeus kaikkeen tässä ja nyt! En voi millään odottaa huomiseen ja pieni poloinen mieleni särkyy, ellen kykene luottamaan siihen, että yösyömmessä voi piipahtaa heräteostoksilla. " 

Kestävän kehityksen ja laadukkaan elämän kannalta rikkaiden maiden ihmisten olisi hyvä oppia tinkimään hieman mukavuudenhalustaan ja arjen kätevyydestä, höllentää hieman tahtia; elää tässä ja nyt, viipyillä hitaissa hetkissä. Hitauden ja nautiskelun ihanne tiivistyy yhdellä tavalla teen tai kahvin valmistamiseen ja nauttimiseen perinteisellä kaavalla: riittävän ajan kanssa rauhallisesssa tilassa, keskittyen valmistamiseen huolella sekä vaalien esteettisyyttä sen eri muodoissaan. Vaikka pikakahvi ja pussiteet ovat suurinta syntiä, mitä näitä hienoja juomia kohtaan voi tehdä, tunnustan itse hyvin usein syyllistyväni niiden hyödyntämiseen, vaikkei erityistä kiirettä olisikaan. Kaiken välineellistäminen  ja suorittaminen on itselläkin valitettavan syvälle juurrutettu ajattelumalli, jonka rikkominen vaatii paljon työtä, jonka kuitenkin uskon lopulta olevan vaivan arvoista. Tämän ajattelumallin purkamista täytyy harjoittaa ja yrittää levittää myös muille jo ihan vain sen takia, että hetkeksi sinne tänne muiden mallin mukaan ryntäilystä hieman lomaa ottava yksilö saattaa alkaa näkemään modernissa elämänmenossa paljon muutakin vinksallaan olevaa. Jos salaliittoteorioista tykkää voisi olla taipuvainen ajattelemaan, että meitä pyritään pitämään kiireisinä juuri sen vuoksi, ettei kukaan erehtyisi kyseenalaistamaan järjestelmän mielekkyyttä… 

研究室 - kenkyûshitsu eli tutkimuksen fyysistä, henkisistä ja sosiaalisista puitteista

Sapporossa 14.12.13

Tarkoitukseni on ollut pidemmän aikaa kirjoittaa yksi blogiteksti siitä millaisissa olosuhteissa täällä Sapporossa tutkimusta teen ja miltä tyypillinen arkinen aherrus tutkimusporukassa näyttää unohtamatta tietenkään siinä sivussa esitellä hieman täkäläistä henkilögalleriaa sopivalla anonymiteettitasolla. Vaikka en missään vaiheessa kuvitellut, etteikö matkalle sattuisi pieniä kuoppia sillöin tällöin, luonnostelin mielessäni tätä tekstiä melko kevyeksi ja huolettomaksi, enimmäkseen pehmoiseksi ja söpöksi niinkuin ne monet täällä suosittujen sarjakuvahahmojen pehmolelut, joita tutkimushuoneessa oli alussa silmiinpistävän paljon, mutta viime päivinä valitettavasti vähentyneet. Sileän, kiiltäväpintaisen kuvaan tulee mukaan kulttuurillisesta yhteentörmäyksen aiheuttamia säröjä, henkilökemiallisia reaktioita ja muuta elämään kuuluvaa rosoisuutta (jota jotkut mauksikin tykkäävät nimittää).

Ennen saapumistani Japaniin, ajattelin mielessäni yhteisen tutkimushuoneen hyvin eloisaksi tilaksi, jossa paitsi työskennellään ahkerasti myös niin keskustellaan tutkimuksesta kuin yleisestä itse kutakin liikuttavista arkisista asioista. Tyypillisesti yhden professorin opiskelijat ovat kaikki samassa huoneessa yhtenä ryhmänä ja toisten professorien opiskelijat omissa erillisissä tiloissaan, mutta jostain syystä yksikössä johon täällä kuulun, oli usemman ryhmän ihmiset sijoitettu yhteen huoneeseen, jonka tilalliset ratkaisut jättävät paljon toivomisen varaa.  palataan ensin lokakuiseen lähtötilanteeseen. Vaikka proffien tiedossa oli ollut pitkään, että minä ja nuori kiinalainen vaihto-opiskelijatar olisimme liittymässä yksikön muonavahvuuteen ei meille oltu vielä viikko saapumisemme jälkeenkään mietitty kunnolla missä mahtuisimme työskentelemään. Suomalaisia biologian ja kemian oppikirjoja japaniksi kääntävä sammakko-professori oli puskenut opiskelijoiden huoneen puolilleen kirjoja, joita ei enää omassa työhuoneessaan viitsinyt säilyttää, mutta joista ei halunnut hankkiutua eroonkaan. Toisin kuin Ikeda-sensei, joka oli lahjoittanut kaikki omat tarpeettomat kirjansa yliopiston kirjastolle…työpiste kuitenkin järjestyi jo seuraavalla viikolla, kun sanoin, että tulisin käytännössä viettämään työpisteellä aikaa päivittäin. 

Kuvassa minun nurkkaukseni sekä sermitetty jakolinja "meihin" ja "heihin"

Varsinkin aamuisin olen monesti yksinäni huoneessa, muiden ollessa kursseilla, avustamassa opetuksessa tai keräämässä aineistoa. Alkuvaiheessa muiden ollessa paikalla aikaa meni aika paljon tutusteluun kevyen jutustelun merkeissä; osa ryhmän opiskelijoista oli käynyt suomen kielen peruskurssit ja myös hyvin kiinnostuneita monista Suomeen liittyvistä asioista, joten monesti keskustelut tuntuivat siltä kuin olisi haastateltavana Suomen edustajana. 

Toinen keskeinen keskustelunaihe liittyi (ja liittyy edelleen hieman vähemmissä määrin) japanin kieleen ja sen käyttöön asiayhteyteen sopivalla tavalla. Virallisempia sähköposteja lähetellessä, presentaatiorunkoa muotoillessa ja tutkimussuunnitelmaa japanisoidessa ryhmäläisiltä saadut neuvot ovat olleet kultaakin kalliimpia. Ryhmä on ollut akateemisen avun lähteenä toimimisen lisäksi myös tärkeä emotionaalisen tuen lähde, turvallinen ja lämmin kotiyksikkö, jonka jäsenten kesken ollaan vietetty aikaa myös työajan ulkopuolella eri tavoin. Lokakuun loppupuolella teimme päiväretken monta vuotta fysiikan opettajana toimineen vanhemman tohtoriopiskelijan autolla Sapporosta noin tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan, lasitavaroista, kellopeleistä ja maukkaista kala- ja äyriäisruoistaan tunnettuun Otarun rannikkokaupunkiin. 

Panoraamakuva tutkimushuoneesta - huomaa etualalla oleva muumi-pehmolelu, joka toimii toisinaan myös tyynynä

Sermin toisella puolella työskentelevät opiskelijat olivat sen sijaan varsinkin minulle vain ääniä ja epämääräisiä hahmoja; koneen naputtelua, hajanaisia keskustelupätkiä kiinaksi ja japaniksi, sammuvia ja syttyviä valoja. Toiset ryhmäläisetkin tunsivat heikäläisistä vain osan paremmin. Rauhallista yhteiseloa jatkui hyvän matkaa, kunnes eräs toispuolisista alkoi huomautella liian äänekkäistä keskusteluista, pyytäen joko suoraan olemaan hiljempaa tai liimaillen lappuja meidän puolella olevan ilmoitustaululle. Myönnetäään, että osa keskustelusta oli luonteeltaan sellaista, että sen olisi voinut käydä paremmin muualla ja ehkä hivenen verran turhan äänekästä, mutta suurimmaksi osaksi sananvaihto liittyi suoraan joko tutkimukseen tai konkreettisesti tilan käyttöön. Lopulta lyhyetkin olivat tälle opiskelijalle liikaa, mikä sai ryhmän tohtoriopiskelijan tunteet kiehahtamaan ja hän nosti asian esille keskusteluissa lähimpien professorien kanssa. Nämä olivat kuitenkin haluttomia ottamaan asiaan vahvasti kantaa, ollen sitä mieltä, että asia kuuluisi ensisijaisesti selvittää opiskelijoiden kesken. Lopulta yksikön opettajat pitivät asian tiimoilta kokouksen, jonka seurauksena päätettiin järjestää myös keskustelutilaisuus, jossa olisivat paikalla kaikki yksikön asiaan liittyvä henkilöstö opiskelijat mukaanlukien. Tässä jälkimmäisessä tapaamisessa, jossa kykynin itse olemaan vain puoleen väliin saakka, tunnelma oli jokseenkin jännittynyt. Keskustelua käytiin siitä, haluttaisiinko tilasta tehdä kirjastomainen, jolloin keskustelu pyrittäisiin pitämään minimissä vai tulisiko siitä kahvihuonemainen (käytetty sana taisi olla kahvila)ja sosiaalisempi tila. Opettajat eivät missään vaiheessa ilmaisseet suoraan omaa kantaansa, mutta minusta vaihtoehtojen nimeämistapa kertoo omalla tavalla siitä, mihin suuntaan heidän näkemyksensä mahdollisesti olivat painottuneet.  

Itse olin sitä mieltä, että mikäli tilasta tehtäisiin käytännössä kirjaston lukusalin korvike, menettäisi se suuren osan sosiaalisesta merkityksestään, puhumattakaan siitä millainen menetys on yhteiskuntatieden näkökulmasta ajateltuna; kasvatustieteessä kun pitäisi pystyä keskusteluttamaan omia näkemyksiä ja tulkintojaan. Tärkeitä kirjoitusvaiheita varten voi aina jäädä työskentelemään kotiin tai mennä muuhun hiljaista työskentelyä varten varattuun paikkaan, mikäli haluaa ehdottomasti hiljaien tilan. Päivittäistä tutkimustyöskentelyä varten pitäisi omata sen verran keskittymiskykyä, ettei ajatus katkea pienestä keskustelusta aivan täysin. Meinasin ehdottaa tapaamisessa, että tälle yhdelle opiskelijalla, johon ongelmat käytännössä kulminoituvat, hommaisiin porukalla hyvin eristävät kuppikuulokkeet lahjaksi, mutta ajattelin, että se on rauhan säilyttämiseksi parempi jättää sanomatta. Tyydyin lopulta sovittelevasti toteamaan, että minulla ei ole mitään tilan kirjastomaiseksi muuttamista vastaan, mikäli keskusteluja varten osoitettaisiin joku toinen sovelias huone. Itse en ollut paikalla kuulemassa keskustelun loppua, mutta päätöksessä taivuttiin lopulta äänille yliherkkien näkemyksen kannalle ja tutkimushuoneesta tuli kertaheitolla hyvin paljon ikävämpi paikka työskennellä.

Muutokset eivät kuitenkaan rajoittuneet pelkästään tähän. Ilmeisesti vireillään oli ollut keskusteluja siitä, että minua ja toista vaihtaria lukuunottamatta muut ryhmäläiset siirtyisivät toiseen tilaan, mikä oli käytännössä tarkoittanut sitä, että olisin jäänyt täysin vertaistuettomaan asemaan. Aimmin mainitsemani tohtoriopiskelija oli kuitenkin saanut sovitettua jollain tavalla professorien kanssa tilanteen niin, että ainoastaan hän siirtyi työskentelemään toiselle puolelle kampusta. Ilmeisesti tämä tila-episodi oli ollut hänelle viimeinen naula ikävien henkilösuhteiden arkkuun ja hän aikoo jättää opintonsa kesken tulevana keväänä. Tukihenkilön ja ystävän tyhjän pöydän näkeminen oli sydäntäriipaisevaa, mutta samalla tunsin myös kiitollisuutta siitä, millä tavalla hän oli meidän kaikkien jatkoa ajatellen onnistuneesti ehkäissyt ryhmän enemmän hajoamisen. Sitä mitä kaikkea kulissin takana tapahtui ja tapahtuu, en tiedä täysin enkä tiedä haluanko välttämättä tietääkään.  Kaiken kaikkiaan tämä episodi toimi hyvin konkreettisena muistutuksena siitä, että opiskelu ja tutkimus ei ole puhtaasti vain tieteen tekemistä tieteen ehdoilla, vaan akateemiseen peliin liittyvät myös ihmisen sosiaalisena ja yhteiskunnallisena eläimenä olemisen monet kasvot. Kuten yksi opiskelijoista huomatti, hyvin ironista tässä kaikessa on se, että kaikkien kommunikaatiokatkoksista ja välttelyistä huolimatta yksikön seminaarin teema ja monien tutkimusaihe on tiedekommunikaatio… 

Ryhmäläisten olinpaikan kertova ilmoitustaulu huoneen ulkopuolella - nyt yhtä nimeä vähempänä. 

Pesäpallua, mölökkyä, jatsia ja jännittäviä tilanteita.

Kuluneen ensimmäisen kuukauden aikana on tullut tehtyä muutakin kuin totuteltua omassa asunnossa elämiseen ja potkiskeltu käyntiin tutkimuskonetta. Mielekästä vapaa-ajan vietettä on organisoinut paikallisen Suomi-seuran porukka ja jo kuuden vuoden takaa tuttu Mizumoto-sensei, joka toimii vastaavana suomen kielen opettajana niin yliopistolla kuin yleisillä kursseillakin. Ilman tämän tuttavallisemmin Akiksi kutsutun miehen panosta on hyvin mahdollista, että Suomi-seura olisi vanhojen herrojen seura, jonka toimintaan suomalaisvaihtarit eivät kovin todennäköisesti osallistuisi. Nähtäväksi jää tehdäänkö täällä jossain vaiheessa sukupolvenvaihdos, ennenkuin luonnollinen poistuma siihen pakottaa.

Tässä kuluneen kuukauden aikana on sensein johdolla mm. käyty kiipeämässä pelottavan jyrkkähuippuisella vuorella, kuuntelemassa suomalaisen jazz-bändin konserttia paikallisella pikkuklubilla ja sekä säännöllisin väliajoin (aina keskiviikkoisin suomen tunnin jälkeen) viihtyisässä pystybaarissa (tarkoittaa ihan kirjaimellisesti sitä, että paikassa ei ole tuolin tuolia) pohdiskelemassa suomen kielen kummallisuuksia ja nauttimassa halvasta hanaoluesta sekä pikkupurtavista. Edellisen vaihdon aikana viikottaiset vierailut eivät rajoittuneet yhteen kertaan, mikä oli näin jälkeenpäin tarkasteltuna yksi keskeinen syy sille, miksi Suomeen palattiin silloin hyvin turvonneessa kunnossa…

29.9. 

Aloitetaan Sapporon halki kulkevan Toyohira-joen varrella olevalla nurmialueelle tapahtuvaksi suunnitellusta pesäpallo- ja mölkkytapahtumasta, joka kaikkien suureksi pettymykseksi kutistui pelkäksi kapulan paiskomiseksi, kun pesistä varten ei ilmaantunutkaan tarpeeksi osallistujia paikalle. En tiedä pitäisikö syyttää kotitekoista ja aivan liian kevyttä heittokapulaa, huonoa pelialustaa, harmistunutta mieltä vai ylempiä tahoja, mutta japanilaisten suusta tulevana hassulta kuulostava mölkky ei ottanut sujuakseen itseltä eikä heittoparilta oikein millään.  Onneksi pettymyksen repimät pintahaavat sai paikattua hyvillä särpimillä ja sopivalla nesteytyksellä... Jokien varsien tasaisia ja aukeita alueita käytetään muuten yleisesti  baseballin ja muiden ulkoiluaktiviteettien harrastamiseen ympäriä Japania. Elokuun tienoilla tämä samainen Toyohira-joen levike alue täyttyy äärimmilleen jokavuotista suurta ilotulitus-tapahtumaa （花火大会）katsomaan tulevista ihmisistä.

Seuraavana viikonloppuna otettiin suunta kohti Jouzankein kuumista lähteistään tunnettua aluetta,tavoitteena kiivetä Hakkenzanille eli Hakken-vuorelle, joka saa nimensä sen huipulla olevista, kahdeksaa miekkaa muistuttavista ulkonemista. Luovuutta menneiden aikojen japanilaisilta ei ainakaan ole puuttunut...

Montako miekkaa sinä löydät kuvasta? ^^

Makomanain metroasemalta lähtenyt bussi pudotti retkikunnan parinkymmenen minuutin kävelymatkan päähän paikasta, josta vuorelle nousi varsinaisesti alkoi ja jonka pienestä kopista löytyneeseen kirjaan piti merkitä ylös vuorenvalloituksesta haaveilevien henkilöiden lukumäärä, saapumisaika ja ylöskirjaajan nimi. Tämä kaiketi siltä varalta, että lähtijät eivät jostain syystä palaisikaan vuorelta takaisin; tosin laskeutuessamme alas vuoren toisen seinämän puolelta emme tainneet kirjata mihinkään poistuneemme alueelta…  Kirjausvaiheessa mieleen tuli ensimmäisen kerran, että sunnuntaivuorikiipeilyssäkin on tosiaan omat vaaransa. Voimakkaammin tämä konkretisoitui tultaessa lähemmäs huippua, jonne pääseminen vaati yllättävän paljon ponnistelua. Matkan varrella oli monta sellaista paikkaa, joissa keskittymisen herpaantuminen, ylimielinen asenne tai puhdas epäonni olisivat voineet syöstä miehen (tai naisen) pitkän matkaa alas kohti kivuntäytteistä tulevaisuutta. Ilman suurempia ongelmia saavuttiin kuitenkin vuoren lakipisteelle, jossa nautittiin eväät, poseerattiin kameralle ja luonnollisesti allekirjoittanut puhalteli pitkiä huiluun (shakuhachi). Vuorelta vaellettiin sitten alas laaksossa olevan viinitilan kautta kylpylään, jossa kovilla olleet lihakset ja hermot pääsivät rentoutumaan ihanaan, päälle 40 asteisen veden parantavaan syleilyyn. (Paikallisesta kylpyläkulttuurista kirjoittanen myöhemmin perusteellisemmin, sikäli kun vierailen jossain todella päräyttävässä onsenissa tahi lukijakunta niin erityisesti toivoo). 

Hakkenzan 498m - 

kovasti hymyilyttää, vaikka jalat olivatkin pelosta melko spagettia tässä vaiheessa. 

19.10. 

Maruyma-puiston vielä vehreissä maisemissa, kauniina ja poikkeuksellisen lämpimänä lauantai aamupäivänä oli paikalla lopultakin niin paljon innokkaita hutkijoita, että pesäpallon pelaamisesta Japanissa tuli totta. Ihan kahta täyttä joukkueellista ei saatu luotua, mutta sisä -ja ulkopeli saatiin pyörimään sillä tavalla, että kaikki saivat juosta, lyödä ja heittää pidemmänkin ajan tarpeiksi. Ilokseni sain todeta, etteivät omat taidot olleet monen vuoden tauosta huolimatta aivan täysin ruostuneet; lyönnit lähtivät enimmäkseen sinne minne niitä yritin suunnatakin ja koppeja tuli napsittua aika kiitettävästi (valitettavasti toiminnanjohtaja ei osannut/hoksannut selittää haavan-sääntöä enkä kehdannut itse alkaa sitä tilanteessa kohteliaisuussyistä korjaamaan).  Kun pesäpalloillen oli rehkitty itsemme ansaittuun hikeen, siirryttiin jälleen mölkyn pariin. Tällä kertaa pidin huolen siitä, että pääsisin ainakin ensimmäiset kierrokset pelaamaan setillä, jossa oli ainut "oikea" mölkkykapula. Peli lähti kulkemaan heti aivan eri malliin; heitot osuivat enimmäkseen sinne minne ne tähdättiinkin ja  pienen vastustajien epäonnen avittamana minä ja heittoparini olimme kolmen kierroksen jälkeen tapahtuman päätyttyä kukistamattomia. Tämä siitäkin huolimatta, että osa peleistä pelattiin "haastavalla" kapulalla. 

Peliareenan taustalla vielä vehreä Maruyama vuori. 

Ennen saman illan konserttia kokoonnuttiin Suomi-seuran tiloihin konbini eväin after-game seurustelua varten. Vanhempien osallistujien poistuttua paikalta asiaankuuluvien pahoittelujen kera me nuoremmat tapoimme aikaa pelaamalla Suomesta mukanani kantamiani korttipelejä. Väki jaettiin vertikaaliseen paremmuusjärjestykseen Dalmutissa ja pahviset miekaniskut viuhuivat Samurai Swordissa selvittäessä kenelle kuuluu suurin kunnia muinaissa Nipponissa. Sen verran hauskaa oli pienen tauon jälkeen pelailla, että vähän alkoi harmittamaan se, että jätin kaikki isommat pelit Suomeen kavereiden huostaan; täytynee ostaa tänne muutama uusia peli jossain vaiheessa. 

Päivän viimeisenä ohjelmanumerona oli suomalaisen saksofonistin ja hänen enimmäkseen suomalaisilla miehitetyn jazz-pumpun viihdyttävä keikka juuri niin pienessä ja intiimitunnelmaisessa jazz-luolassa kuin osasi ennalta odottaa. Esityksen lisäksi lipun yhteydessä oli pakko ostaa myös yhteen juomaan oikeuttava poletti, millä varmistettiin, että asiakkaat varmasti toisivat rahaa myös tilan tarjoajalle. Mielenkiintoinen systeemi. Lieköhän Suomessa jossain käytössä vastaavanlaista, ja jos ei, niin mitenköhän moinen mahdettaisiin ottaa vastaan? Vaikka jazzin eri alalajeja on tullut vuosien varrella välillä aika paljonkin, taisi kyseessä olla ensimmäinen kosketus livenä tähän suureen amerikkalaiseen keksintöön. Paikalle oli meidän suomi-tiimin lisäksi löytänyt kourallinen paikallisia faneja, jotka hyvinkin innoissaan bändin hypnoottisen groovaavasta soundista. Tämän poppoon, joka ilmeisesti aika pienellä matkustaa junalla pitkin Japania ja vaihtaa maisemaa miltei päivittäin, työmoraalille on kyllä pakko nostaa hattua. Ovat ilmeisesti käyneet Sapporossa vuosittain jo jonkin aikaa, joten ensi vuonnakin on kenties mahdollisuus kuulla  universaalin kielen puhetta kotimaisella aksentilla ^^

Lopuksi kuva kotimaisen kielen tunnilta, edistyneiden ryhmästä, jossa monen vuoden jälkeenkään uusien vierailijoiden tullessa käymään eivät yksinkertaiset kysymykset lennä kuin apteekin hyllyltä. Kieliryhmistä ja apuopettajana toimimisesta kirjoitellaan perusteellisemmin tuonnempana. 

Luottamuksesta

 Rautatieaseman yhteydessä oleva tornihotelli ja pari ostoskeskusta alkuillan hämärässä

Jos menisi oikein perinteisen kaavan mukaan, introtekstin jälkeen kirjoittaisi kronologisen tiivistelmän ensimmäisen parin Japanissa vietetyn viikon tapahtumista, mutta käsittelen tällä kertaa mielummin ihmisten yhteiselon kannalta elintärkeästä, ja etenkin näin edelleen monella tavalla vieraassa ympäristössä arkea aloittelevalle keskeisestä asiasta. Puhun tietysti luottamuksesta; jättäytymisestä toisten armoille, uskoen ja toivoen, että he ovat liikkeellä kannaltammehyvin aikomuksin, vailla pyrkimystä tehdä pahaa. Vastaan on tullut niin osoituksia äärimmäisestä luottamuksesta, kuin sen puuttumisesta sellaisissa paikoissa, jotka suomalaisessa kulttuurissa kasvaneelle  tuntuvat välillä jopa ristiriitaisilta. Paikallinen tilannesidonnainen ja joustava moraalikäsitys, historiallisesti kehittynyt kulttuurinen logiikka ja byrokratis-sosiaaliset käytänteet auttavat selittämään monta näistä tapahtumista ja ilmiöistä.

Monissa asioissa japanilaiset luottavat toisiinsa suuresti, mutta se, miten moni paikka on suljettu ja sisäänkäynti vartioitu portein ja kulkuluvin, yllättää. Olin täysin unohtanut, että päästäkseen yliopiston kirjastoihin edes kirjoja lukeakseen, täytyy olla kirjastokortti, jolla portit aukeavat tai anoa erikseen päivän mittaista passia. Viime viikolla yksi Hokudain kirjaston työntekijöistä, joka on marraskuussa tekemässä tutkimusreissun Suomeen tutustuakseen sen kirjastojärjestelmään, kysyi minulta muun muassa mitä eroja Oulun ja Hokudain kirjastojen välillä on vaihto-opiskelijan näkökulmasta. Totesin, että valvonnan herättämät mielikuvat eivät ainakaan ole omiaan lisäämään kirjaston käyttöä. Mikäli pelätään varkauksia, mikä tuntuu oudolta maassa, jossa rikollisuus on suhteellisen vähäistä ja ihmiset sangen kuuliaisia, riittäisi varmaan pelkkä varashälytinsysteemikin. Ehkäpä tarkoituksena on kartoittaa käyttömääriä ja vastaavia, tosin kun miettii sitä tapaa, miten täällä pitää miltei joka paikkaan rekisteröityä ja olla paikannettavissa ja liitettävissä johonkin tahoon, en ihmettelisi yhtään, vaikka kyse olisi vain kontrolloimisesta.

Suomen maistraattiin verrattuna muuten paikallinen väestöjärjestelmä on järjettömän paljon raskaampi systeemi eikä netissä pysty tekemään omin päin kovinkaan paljoa, vaan lähes kaikissa jutuissa täytyy vaivautua paikan päälle asioita hoitamaan. Sama koskee muun muassa pankkiasioitakin, jotka Suomessa ovat hyvin pitkälle siirtyneet jo digiaikaan eikä fyysisiä pankkikonttoreita  enää juurikaan ole. Luottamus verkkoasiointia kohtaan ei ole hirveän suurta, joskin täällä enemmän kyse voi olla siitä, että isossa valtiossa pitkään käytössä olleet tavat hoitaa esimerkiksi juuri rahaliikennettä muuttuvat hitaasti, puhumattakaan siitä, että maailman nopeimmin ikääntyvässä väestössä on paljon sellaisia, jotka eivät periaatteesta käytä uusinta teknologiaa, ellei ole ihan välttämätön pakko.

Pankkitilin pin-koodin itse valitseminen tuli ihan täytenä yllätyksenä, kun aina on tottunut siihen, että uuden kortin hommatessa tunnusluku tulee nätisti postissa ilman suurempaa pelkoa siitä, että tieto joutuisi vääriin käsiin. Moneen paikkaan likaiset lonkeronsa ulottanut järjestäytyneen rikollisuuden ja sen pyörittämän harmaan talouden toiminnan vaikeuttaminen ovat pankkijuttujen päällisesti oudolta tuntuvien käytänteiden takana. Tiliä avatessa piti erikseen allekirjoitus siitä, että ei kuulu haitallisiin järjestöihin eikä tee niiden kanssa yhteistyötä ja uusien opiskelijoiden orientaatiossa varoiteltiin lähtemästä helpon tienestin perässä muuliksi pankkipetokseen.

Systeemi ei luota yksilöihin, mutta onneksi yksittäiset ihmiset luottavat aika taajaan täällä siihen, että toiset osaavat olla ihmisiksi ja käyttäytyä odotusten mukaan. Itsella ei tulisi mieleenkään ajatella, että auto olisi turvallista jättää kadunvarteen käyntiin siksi ajaksi, kun kaikki poistuvat hetkeksi tekemään ostoksia convenience storeen. "Ei sille mitään tapahtu ja sehän on ekologistakin", tuli vastaus, kun kysyin, että onko se nyt oikeasti ihan ok juttu. Pelko kiinnijäämisestä ja siitä seuraava häpeä, oman aseman vaaraantuminen suhteessa tärkeisiin yhteisöihin, ehkäisee tehokkaasti sellaisia rikoksia, mitä monissa muissa maissa tehtäisiin enempiä miettimättä. Teosta saatava hyöty on liian pieni riskiin nähden. Pidempään täällä asuneet saattavat jättää ovensa lukitsematta asunnosta hetkeksi poistuessaan, mutta itse olen vielä sen verran tapoihini kangistunut ja epäluottavainen, että lukitsen oven sisällä ollessanikin.

Majoittuessani eri ihmisten luona ennen kuin pystyin muuttamaan omaan asuntoon täytyi minunkin osoittaa olevani sen luottamuksen arvoinen, jota avaimen antaminen ja oman henkilökohtaisen tilan käytettäväksi jättäminen osoittavat. Kokisin, että tässä ollaan ystävyyden syvimmän olemuksen äärellä monella tavalla; en usko, että toista ihmistä voi oikeasti kutsua ystäväksi ellei voi näyttää omaa heikkouttaan, tarvetta toisen huolenpidolla ja odottaa, että tähän tarpeeseen vastataan. Kiitokset kaikille majoittajille, en olisi tullut toimeen ilman teitä! Tietysti olisin voinut vain varata hotellihuoneen, ostaa varallisuudella riippumattomuutta, mutta silloin Sapporo olisi tuntunut paljon kylmemmältä paikalta, kuin mitä se oikeasti on. ( Täällä kun on talvellakin suhteellisen lämmintä... )

Ystävien luona majoittumisessa on sekin hyvä puoli, että on mahdollisuus saada maukasta kotiruokaa, joka lyö helposti laudalta hyvän hotellinkin tarjottavat. Kuvassa muuten aamupala, joka oli hieman tuhdinpi kuin mitä kotosalla on ollut tapana syödä. Luottamukseen ja riippuvuuteen toisista ihmisistä liitetään Japanissa monesti amaen käsite, jolla viitataan sellaiseen toimintaan, jolla pyritään saamaan toinen ihminen hemmottelemaan itseä, mikä on hyvin tyypillistä lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa länsimaissakin. Täällä tästä riippuvuudesta ei kuitenkaan pyritä kasvattamaan samalla tavalla irti, vaan se pysyy osana monia keskeisiä läheisiä ihmissuhteita. Aiheesta on kirjoittanut perusteellisesti japanilainen psykoanalyytikko Takeo Doi, jonka kirja "The Anatomy of Depence" on hyvin mielenkiintoista luettavaa. Hemmoteltava oleminen tuntuu itselle monesti vaivaannuttavalta ja olen mielelummin se joka hemmottelee (amayakasu) toista osapuolta. Tästä syystä en erityisemmin pidä monien ulkomaalaisten suosiossa olevista meido cafeista eli kahviloista, joissa tytöt toimivat palvelijattarina kutsuen asiakkaita teidän ylhäisyyksiksenne sietämättömän korkealla äänellä puhuen. Kai sitä on sitten kovin suomalainen, kun fantasiaakin edustava epätasa-arvoinen tilanne tuntuu ikävältä.

Ensimmäiset tahdit

19. 9. 2013 Narita, Tokio

(Huomio: päivä, jolle blogimerkintä on kirjattu, ei välttämättä vastaa sen kirjoitus- tai julkaisupäivää.)

Kuvassa piripintainen annos makeaa puhdistamatonta riisiviiniä (濁り酒), omia henkilökohtaisia suosikkeja. Paikallinen juomakulttuuri olisi melkein itsessään riittävän hyvä syy viettää pitkiä aikoja Japanissa. (Kuva syksyltä 2012).

Aloittaminen on aina vaikeaa eikä tämä blogi muodosta minkäänlaista poikkeusta. En oikein osaa päättää aloittaisinko tarinan kirjoittamalla käsillä olevan hetken hikisistä tunnelmista Naritan lentokentältä yllättävän kivuttoman, mutta olemattomasti nukutun lennon jäljiltä vai hyppäisinkö hieman ajassa taaksepäin ja palauttelisin lyhyesti mieleen sitä, millaisten mutkien kautta olen taas päätynyt tänne kummalliseen, mutta alati kiehtovaan Japanin maahan pidempää oleskelua varten. Ehkäpä on parempi helpottaa lukijoiden työtä ja kerrata hieman sitä, mitä tämän tarinan kannalta relevanttia viimeisen viiden vuoden aikana on tapahtunut.

(Tyylihuomioita: Väittävät minun kirjoittavan koukeroisia lauseita. Panettelevat. Blogi tullee olemaan jonkinlainen sekasikiö yleistä, erityistä ja poikkeavaa, päiväkirjamaisia merkintöjä höystettynä sopivalla etnografisella kontekstoinnilla, sosiokulttuurisista pohdiskelua, zenmäistä utuilua, ajoittaista nonsenseä etosetera. ) 

Ensimmäisen kerran saavuin Japaniin aika lailla tarkalleen kuusi vuotta sitten  uteliaana tutustumaan tarkemmin maan kulttuuriin ja ihmisiin, jotka olivat alkanet alunperin kiehtoa hurahdettua äkillisesti ja voimakkaasti animeen ja mangaan eli japanilaistyyliseen animaatioon ja sarjakuvaan. Tauti on myöhemmin lieventynyt ja kiinnostunut siirtynyt enemmän perinteisen kulttuurin puolelle, mutta tässä maassa on edelleen paljon sellaista minkä vuoksi tutun ja turvallisen elämän Suomessa on valmis jättämään taakseen - ainakin väliaikaisesti. Edellisellä kerralla halusin osin vain pois Suomesta, joka oli alkanut tuntumaan puuduttavalta ja ikävältä; sosiaalinen verkko oli käynyt rispaantuneeksi ja isoreikäiseksi, opinnot etenivät laiskasti ja tuntuivat tyhjänpäiväisiltä, kandintyön aiheen miettiminen ahdisti, puhumattakaan sen varsinaisesta kirjoittamisesta. Kaipasin vaihtelua, piristysruisketta, raison d'etreä, syytä välittää siitä nouseeko aurinko seuraavana päivänä vai ei. 

Kaikkine hyvine ja huonoine kokemuksineen vaihtovuosi 2007-2008 välillä oli hyvin kasvattavaa aikaa, jolloin jouduin toistuvasti menemään epämukavuusalueille ja pelottaviin tilanteisiin. Osa  lakkasi lopulta olemasta epämukavia ja toisista tuli jopa miellyttäviä. Tuolloin paikallinen kieli oli hallussa huomattavasti heikommin kuin nyt ja tuolloin olin vielä jokseenkin sosiaalisesti kömpelö, mikä teki elämästä välillä aika haastavaa. Vuodessa ehti tehdä paljon, mutta monia asioita jäi tekemättä ja mielenkiintoisia paikkoja näkemättä, sosiaalista todellisuutta raapaistua vain hieman pinnalta sen verran, että halu palata takaisin jäi kytemään. 

Palasinkin takaisin yhden lomareissun ja toisen tutkimusvierailun muodossa ennenkuin paluu tämänhetkisen työn alla olevan väitöstutkimuksen merkeissä varmistui Japanin opetusministeriön rahoituksella ja Hokkaidon Yliopiston myötävaikutuksella. Hokkaidon yliopiston suunnalta etenkin Ikeda-sensein panos oli merkittävä apurahan hakuvaiheessa ja vastaavana paikallisena ohjaajana apurahan varmistumisen jälkeen, mutta myöskin muita merkittäviä tukihenkilöitä matkan varrella on ollut ilahduttavan paljon, mistä olen hyvin kiitollinen. Se, että päädyin tekemään sellaista tutkimusta, joka mahdollisti paluun Japaniin, on hyvin monen intuition ohjaamien päällisin puolin melkein sattumanvaraisten tapahtumien ja valintojen seurausta. Jälkeenpäin tarinaa kertoessa ja asioita tarkastellessa on helppoa vetää tarinan keskeiset solmukohdat yhteen nähdä niissä selkeää johdonmukaisuutta, mutta kun monia yksittäisiä kriittisiä tilanteita miettii, oltaisiin pienillä muutoksilla hyvin erilaisessa tilanteessa. Vapaan tahdon, kohtalon ja sattuman teemoija voisi mehustella pitkästäkin, mutta jotta jossain vaiheessa päästäisiin nykyhetkeen ja blogin pääsisältöön, täytyy malttaa olla kääntymättä kaikille kiinnostaville sivupoluille. Kaikissa hyvissä tarinoissa on myös sankarittaria tai muusia eikä tämäkään muodosta poikkeusta, mutta ei mennä sinnekään nyt.

Takaisin asiaan. Syksyllä 2009, vuosi vaihdosta paluun jälkeen, olin edelleen ihan hukassa kandin aiheen kanssa. Alunperäinen suunnitelma tutkia sarjakuvien käyttöä opetuksesta ei koskaan oikein ottanut tuulta alleen, vaikka kirjallisuutta sen tiimoilta ihan kivasti löytyikin. Eräänä päivänä satuin menemään kirjastoon vailla mitään erityisempiä suunnitelmia vain selailemaan kasvatustieteen hyllyjä, ajatellen ja toivoen ehkä,  että jotain jännittävää sattuisi vastaan. Näin jälkeenpäin mietittynä tuntuun oudolta, ettei mieleeni ollut tullut missään vaiheessa tutustua japanilaiseen kouluun ja kasvatukseen kunnolla ennenkuin silmiin sattui "Teaching and Learning in Japan" - kirja ja valo syttyi paperilyhtyyn. Olin kyllä käynyt vierailulla japanilaisessa päiväkodissa ja ala-asteella, mutten tajunnut ajatella niiden yhteyttä omiin opintoihin ja Suomeen palatessani olin pitkään paluushokin turruttamana kovin putkinäköinen. Jokatapaukessa lumipallo oli nyt liikkeessä. Kandi tuli valmiiksi seuraavana keväänä aiheenaan suomalaisten ja japanilaisten opettajien työ vertailevasta näkökulmasta. Pienen tauon - kesän ja päättöharjoittelun mittaisen - jälkeen ryhdyin gradun kimppuun. Tässä vaiheessa suomalaiset opettajat putosivat pois kyydistä ja metodologia muuttui narratiiviseksi, kerronnalliseksi, tarinoihin pohjaavaksi, mikä sopi uudelleen heränneelle lukutoukalle kuin nyrkki sulkijalihaksen seutuville.

Tuttavien avustuksella sain tarinoita kymmeneltä japanilaisilta opettajilta heidän polustaan opettajuudeen ja niistä kokemuksista, mitkä tekevät tai ovat tehneet heihin suurimman vaikutksen heidän arkisessa työssään. Aineistoista suodattui teemoiksi lopulta työn keskeiset ihmissuhteet, valta ja työn kutsumuksellisuus, joita tarkastelin suhteessa japanilaisen koulun ja yhteiskunnan kontekstiin. Gradu valmistui, palkittiin kohtuullisella arvosanalla ja kehotettiin harkitsemaan jatko-opintojen tekemistä aiheeseen liittyen. Liekki tutkimuksen tekemiselle lähti kytemään jo hieman ennen kuin gradu tuli valmiiksi pitäessäni esitelmää narratiivisen tutkimuksen konferenssissa, joka kuin tilauksesta järjestettiin 2011 Oulun Yliopistossa. Esitysryhmässä saadut kommentit ja kannustus voimaannuttivat sen verran, että seuraavana keväänä päätin lähteä katsomaan millä tavoin tutkimuspolku avautuisi tilanteessa, jossa luokanopettajan pätkätyöt olivat alkeneet käydä hivenen raskaiksi ja tiedossa oli, että kotiseudulta olisi hyvin vaikeampaa saada pitkäaikaisempia hommia. 

Noh, paikka yliopiston graduate schoolista avautui ja siinä sivussa minut värvättiin mukaan tutkimusprojektiin, jonka kautta sai ensikosketuksen niin aineistonkeruuseen, artikkelin kirjoittamiseen ja julkaisuun lähettämiseen kuin englanninkielisen konferenssiesityksen pitämiseenkin. Apurahoja ensimmäisen haettiin, tutkimussuunnitelmaa rukkailtiin monella kielellä ja moneen otteeseen ensimmäisen syksyn ja alkutalven aikana, ja hämmästyttävää kyllä kaikkiin hakemuksiin vastattiin lopulta hyväksyttävästi. Kaiken tämän ohessa luotiin kontakteja, opiskeltiin lisää kieltä ja valmistaudutiin henkisesti tulevaan. Lopullinen varmistus Japaniin lähdölle tuli vasta tämän vuoden kesäkuun alussa, joten kevätkausi meni osin pohtiessa, että mikä sitten eteen, jos apurahaa ei tulisikaan ja valmistautuen henkisesti pahimpaan. Onneksi sitä kättä ei tarvinut koskaan katsoa.

Nykyisen kanssa ollaan all-in tilanteessa, riichi huudettu ja kaikki pantu peliin. Hikoilevin sormin odotellaan seuraavia korttien ja tiilien paljastumista. Saa nähdä mitä tuleman pitää - tervetuloa mukaan jännittämään ja myötäelämään!  どうぞよろしくお願いします。