研究室 - kenkyûshitsu eli tutkimuksen fyysistä, henkisistä ja sosiaalisista puitteista

Sapporossa 14.12.13

Tarkoitukseni on ollut pidemmän aikaa kirjoittaa yksi blogiteksti siitä millaisissa olosuhteissa täällä Sapporossa tutkimusta teen ja miltä tyypillinen arkinen aherrus tutkimusporukassa näyttää unohtamatta tietenkään siinä sivussa esitellä hieman täkäläistä henkilögalleriaa sopivalla anonymiteettitasolla. Vaikka en missään vaiheessa kuvitellut, etteikö matkalle sattuisi pieniä kuoppia sillöin tällöin, luonnostelin mielessäni tätä tekstiä melko kevyeksi ja huolettomaksi, enimmäkseen pehmoiseksi ja söpöksi niinkuin ne monet täällä suosittujen sarjakuvahahmojen pehmolelut, joita tutkimushuoneessa oli alussa silmiinpistävän paljon, mutta viime päivinä valitettavasti vähentyneet. Sileän, kiiltäväpintaisen kuvaan tulee mukaan kulttuurillisesta yhteentörmäyksen aiheuttamia säröjä, henkilökemiallisia reaktioita ja muuta elämään kuuluvaa rosoisuutta (jota jotkut mauksikin tykkäävät nimittää).

Ennen saapumistani Japaniin, ajattelin mielessäni yhteisen tutkimushuoneen hyvin eloisaksi tilaksi, jossa paitsi työskennellään ahkerasti myös niin keskustellaan tutkimuksesta kuin yleisestä itse kutakin liikuttavista arkisista asioista. Tyypillisesti yhden professorin opiskelijat ovat kaikki samassa huoneessa yhtenä ryhmänä ja toisten professorien opiskelijat omissa erillisissä tiloissaan, mutta jostain syystä yksikössä johon täällä kuulun, oli usemman ryhmän ihmiset sijoitettu yhteen huoneeseen, jonka tilalliset ratkaisut jättävät paljon toivomisen varaa.  palataan ensin lokakuiseen lähtötilanteeseen. Vaikka proffien tiedossa oli ollut pitkään, että minä ja nuori kiinalainen vaihto-opiskelijatar olisimme liittymässä yksikön muonavahvuuteen ei meille oltu vielä viikko saapumisemme jälkeenkään mietitty kunnolla missä mahtuisimme työskentelemään. Suomalaisia biologian ja kemian oppikirjoja japaniksi kääntävä sammakko-professori oli puskenut opiskelijoiden huoneen puolilleen kirjoja, joita ei enää omassa työhuoneessaan viitsinyt säilyttää, mutta joista ei halunnut hankkiutua eroonkaan. Toisin kuin Ikeda-sensei, joka oli lahjoittanut kaikki omat tarpeettomat kirjansa yliopiston kirjastolle…työpiste kuitenkin järjestyi jo seuraavalla viikolla, kun sanoin, että tulisin käytännössä viettämään työpisteellä aikaa päivittäin. 

Kuvassa minun nurkkaukseni sekä sermitetty jakolinja "meihin" ja "heihin"

Varsinkin aamuisin olen monesti yksinäni huoneessa, muiden ollessa kursseilla, avustamassa opetuksessa tai keräämässä aineistoa. Alkuvaiheessa muiden ollessa paikalla aikaa meni aika paljon tutusteluun kevyen jutustelun merkeissä; osa ryhmän opiskelijoista oli käynyt suomen kielen peruskurssit ja myös hyvin kiinnostuneita monista Suomeen liittyvistä asioista, joten monesti keskustelut tuntuivat siltä kuin olisi haastateltavana Suomen edustajana. 

Toinen keskeinen keskustelunaihe liittyi (ja liittyy edelleen hieman vähemmissä määrin) japanin kieleen ja sen käyttöön asiayhteyteen sopivalla tavalla. Virallisempia sähköposteja lähetellessä, presentaatiorunkoa muotoillessa ja tutkimussuunnitelmaa japanisoidessa ryhmäläisiltä saadut neuvot ovat olleet kultaakin kalliimpia. Ryhmä on ollut akateemisen avun lähteenä toimimisen lisäksi myös tärkeä emotionaalisen tuen lähde, turvallinen ja lämmin kotiyksikkö, jonka jäsenten kesken ollaan vietetty aikaa myös työajan ulkopuolella eri tavoin. Lokakuun loppupuolella teimme päiväretken monta vuotta fysiikan opettajana toimineen vanhemman tohtoriopiskelijan autolla Sapporosta noin tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan, lasitavaroista, kellopeleistä ja maukkaista kala- ja äyriäisruoistaan tunnettuun Otarun rannikkokaupunkiin. 

Panoraamakuva tutkimushuoneesta - huomaa etualalla oleva muumi-pehmolelu, joka toimii toisinaan myös tyynynä

Sermin toisella puolella työskentelevät opiskelijat olivat sen sijaan varsinkin minulle vain ääniä ja epämääräisiä hahmoja; koneen naputtelua, hajanaisia keskustelupätkiä kiinaksi ja japaniksi, sammuvia ja syttyviä valoja. Toiset ryhmäläisetkin tunsivat heikäläisistä vain osan paremmin. Rauhallista yhteiseloa jatkui hyvän matkaa, kunnes eräs toispuolisista alkoi huomautella liian äänekkäistä keskusteluista, pyytäen joko suoraan olemaan hiljempaa tai liimaillen lappuja meidän puolella olevan ilmoitustaululle. Myönnetäään, että osa keskustelusta oli luonteeltaan sellaista, että sen olisi voinut käydä paremmin muualla ja ehkä hivenen verran turhan äänekästä, mutta suurimmaksi osaksi sananvaihto liittyi suoraan joko tutkimukseen tai konkreettisesti tilan käyttöön. Lopulta lyhyetkin olivat tälle opiskelijalle liikaa, mikä sai ryhmän tohtoriopiskelijan tunteet kiehahtamaan ja hän nosti asian esille keskusteluissa lähimpien professorien kanssa. Nämä olivat kuitenkin haluttomia ottamaan asiaan vahvasti kantaa, ollen sitä mieltä, että asia kuuluisi ensisijaisesti selvittää opiskelijoiden kesken. Lopulta yksikön opettajat pitivät asian tiimoilta kokouksen, jonka seurauksena päätettiin järjestää myös keskustelutilaisuus, jossa olisivat paikalla kaikki yksikön asiaan liittyvä henkilöstö opiskelijat mukaanlukien. Tässä jälkimmäisessä tapaamisessa, jossa kykynin itse olemaan vain puoleen väliin saakka, tunnelma oli jokseenkin jännittynyt. Keskustelua käytiin siitä, haluttaisiinko tilasta tehdä kirjastomainen, jolloin keskustelu pyrittäisiin pitämään minimissä vai tulisiko siitä kahvihuonemainen (käytetty sana taisi olla kahvila)ja sosiaalisempi tila. Opettajat eivät missään vaiheessa ilmaisseet suoraan omaa kantaansa, mutta minusta vaihtoehtojen nimeämistapa kertoo omalla tavalla siitä, mihin suuntaan heidän näkemyksensä mahdollisesti olivat painottuneet.  

Itse olin sitä mieltä, että mikäli tilasta tehtäisiin käytännössä kirjaston lukusalin korvike, menettäisi se suuren osan sosiaalisesta merkityksestään, puhumattakaan siitä millainen menetys on yhteiskuntatieden näkökulmasta ajateltuna; kasvatustieteessä kun pitäisi pystyä keskusteluttamaan omia näkemyksiä ja tulkintojaan. Tärkeitä kirjoitusvaiheita varten voi aina jäädä työskentelemään kotiin tai mennä muuhun hiljaista työskentelyä varten varattuun paikkaan, mikäli haluaa ehdottomasti hiljaien tilan. Päivittäistä tutkimustyöskentelyä varten pitäisi omata sen verran keskittymiskykyä, ettei ajatus katkea pienestä keskustelusta aivan täysin. Meinasin ehdottaa tapaamisessa, että tälle yhdelle opiskelijalla, johon ongelmat käytännössä kulminoituvat, hommaisiin porukalla hyvin eristävät kuppikuulokkeet lahjaksi, mutta ajattelin, että se on rauhan säilyttämiseksi parempi jättää sanomatta. Tyydyin lopulta sovittelevasti toteamaan, että minulla ei ole mitään tilan kirjastomaiseksi muuttamista vastaan, mikäli keskusteluja varten osoitettaisiin joku toinen sovelias huone. Itse en ollut paikalla kuulemassa keskustelun loppua, mutta päätöksessä taivuttiin lopulta äänille yliherkkien näkemyksen kannalle ja tutkimushuoneesta tuli kertaheitolla hyvin paljon ikävämpi paikka työskennellä.

Muutokset eivät kuitenkaan rajoittuneet pelkästään tähän. Ilmeisesti vireillään oli ollut keskusteluja siitä, että minua ja toista vaihtaria lukuunottamatta muut ryhmäläiset siirtyisivät toiseen tilaan, mikä oli käytännössä tarkoittanut sitä, että olisin jäänyt täysin vertaistuettomaan asemaan. Aimmin mainitsemani tohtoriopiskelija oli kuitenkin saanut sovitettua jollain tavalla professorien kanssa tilanteen niin, että ainoastaan hän siirtyi työskentelemään toiselle puolelle kampusta. Ilmeisesti tämä tila-episodi oli ollut hänelle viimeinen naula ikävien henkilösuhteiden arkkuun ja hän aikoo jättää opintonsa kesken tulevana keväänä. Tukihenkilön ja ystävän tyhjän pöydän näkeminen oli sydäntäriipaisevaa, mutta samalla tunsin myös kiitollisuutta siitä, millä tavalla hän oli meidän kaikkien jatkoa ajatellen onnistuneesti ehkäissyt ryhmän enemmän hajoamisen. Sitä mitä kaikkea kulissin takana tapahtui ja tapahtuu, en tiedä täysin enkä tiedä haluanko välttämättä tietääkään.  Kaiken kaikkiaan tämä episodi toimi hyvin konkreettisena muistutuksena siitä, että opiskelu ja tutkimus ei ole puhtaasti vain tieteen tekemistä tieteen ehdoilla, vaan akateemiseen peliin liittyvät myös ihmisen sosiaalisena ja yhteiskunnallisena eläimenä olemisen monet kasvot. Kuten yksi opiskelijoista huomatti, hyvin ironista tässä kaikessa on se, että kaikkien kommunikaatiokatkoksista ja välttelyistä huolimatta yksikön seminaarin teema ja monien tutkimusaihe on tiedekommunikaatio… 

Ryhmäläisten olinpaikan kertova ilmoitustaulu huoneen ulkopuolella - nyt yhtä nimeä vähempänä.