Hajanaisia ajatuksia modernin (japanilaisen) elämänmuodon temmosta sekä (uudelleen)rakentamisesta ja tuhoamisesta.
Mikään ei pysäytä muutoksen rattaita, entropian vastuttamattomasti eteenpäin painavia koneita.
Kuvassa asunnon lähitienoilla oleva työmaa, jonka näkeminen eräänä aamuna yllätti kovin. Paikalla oli vielä edellisen kerran ohikulkiessa pari päivää aikaisemmin ollut rakennus, joka ei erityisesti näyttänyt siltä, että se olisi purkamisen tarpeessa. Modernin kaupungin maisema toki muuttuu ja Sapporossakin on sitten viime kerran tuttuja rakennuksia hävinnyt ja uusia putkahdellut sinne tänne. Suurimpana muutoksena on maanalaisen kävelytunneli/kauppakeskus- alueen laajeneminen kattamaan Sapporon aseman ja Oodoori puiston välisen alueen, minkä ansiosta talvella voi kävellä suoraan asemalta Susukinolle asti hurvittelemaan mukavan lämpimästi.
Vaikka olin kulkenut tämän puretun rakennuksen ohitse monta kertaa, en kyennyt palauttamaan juurikaan mieleeni minkänäköinen se oli ollut, oliko siinä ollut liiketiloja vai oliko se pelkkä asumista varten tarkoitettu rakennus. En ollut itseasiassa ollenkaan varma siitä, siinä koskaan edes ollut rakennusta vai huomasinko kenties tyhjän joutomaan vasta siinä vaiheessa kun kaivinkoneet ilmestyivät kuvaan. Ihmisen muisti ei ole järin luotetteva asia; siinä vaiheessa kun silmä ja aivot tottuvat johonkin näkymään tai asiantilaan, minimoi järjestelmä muistinkäytön, jolloin vanhat ja tutut asiat painuvat taka-alalle. Mieli ei ylipäätään osaa päättää mitten päin olisi; liian suuret ja nopeat muutokset pelottavat, mutta toisaalta jatkuvaan samaan puutuu. Iällä ja asumisajan pituudella lienee oma merkityksensä sille, miten muutokset (kaupunki)maisemassa otetaan vastaan; kuvittelisin, että mitä vanhemmaksi tulee ja mitä enemmän fyysiseen ympäristöön sitoutuu tunteiden kautta tärkeitä muistoja, sitä ikävämmältä muutokset tuntuvat, vaikka toisaalta ne samalla myös vapauttavat ja antavat tilaa henkiselle uudistumiselle. Muumit ja olemisen arvoitus - kirjassaan, jossa verrataan muumitarinoita eksistentialistiin ajatuksiin, Jukka Laajarinne kirjoittaa siitä, kuinka päällimmäinen tunne muumimammalla talon jouduttua tulvan valtaan ja hänen rakkaan keittiönsä tuhouduttua ei ole suru, vaan helpotus, joka syntyy oivalluksesta, että hän ei ole enää esineidensä ja entisen minänsä vanki.
Tässä paikoin voisi sivuuttaa myös vähän japanilaisen ja länsimaisen kulttuurin erilaisia käsityksiä ajasta, pysyvyydestä ja autenttisuudesta. Siinä missä esimerkiksi Suomessa rakennukset rakennetaan kestämään isoisältä pojanpojalle, ovat Japanissa sukupolvelta toiselle siirtyvät asumukset harvinaisempia. Maassa, jossa luonnonkatastrofit (maanjäristykset, taifuunit, tulivuorenpurkaukset) ja julmat sisällissodat ovat vuosisatojen varrella tuhonneet rakennuskannan kerta toisensa jälkeen, ihmiselon väliaikaisuuden tunne saanut muotonsa myös arkkitehtuurissa, joka suosii keveitä rakenteita eikä pyri siihen, että rakennukset kestäisivät vuosisatoja. Rakentaminen on tietysti myös hyvin rahakas bisnes, johon myös liittyy paljon katseen suojissa tapahtuvaa hämäräpeliä, mikä pitää yllä jatkuvaa purkamisen ja rakentamisen kehää.
Suhde historiallisiin rakennuksiin ja muistomerkkeihin on myös hyvin erilainen. Fyysinen rakennus on jonkin korkeamman symboli, rakennusmateriaalien alkuperäisyys ja ikä eivät sinänsä merkitse niin paljoa, Kioton kultainen paviljonki on palanut moneen kertaan (viimeksi tuhopolton seurauksena 50-luvulla), muttei ole periaatteessa muunnut vuosien varrella yhtään miksikään. Itse en ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi ihmiset länsimaissa antavat niin suurta arvoa sille, että rakennuksessa pitää olla alkuperäistä jäljellä mahdollisimman paljon, vaikka ne olivat kovin surkeassa ja homeisessa kunnossa. Rauniot, varsinkin sellaisissa tilanteissa, että jäljellä on vain kivijalkaa, ovat surkeita näkyjä, jotka pitäisi joko raivata maan tasalle tai entisöidä sellaiseen kuntoon, joka antaisi nykyihmisille paremman kuvan siitä, mitä rakennus oli loisteliainpina päivinään. Oulussakin voisi olla linna…
Pysytään vielä rakennusten parissa ja tehdään visiitti convenience storeen eli tuttavallisemmin konbiniin. Näitä 24/7/352 liikkeitä on japanilaisessa katukuvassa kuin sieniä sateella. Käteviä paikkoja, jos on tarvetta sammuttaa pieni nälkä tai jano, vastata luonnon kutsuun, hoitaa raha-asioita tai ottaa tulosteita. Olen kuullut myös monien suosittelevan naisille hakemaan niistä suojaa epäilyttäviltä ahdistelijoilta, mikä on siinä mielessä hyvin varteenotettava neuvo, että niitä on paljon tiheämmin sijoiteltuna kuin ns. poliisibokseja, joissa paikalliset sinivuokot tapaavat kukkia. Kaikella tällä kätevyydellä ja mukavuudella on kuitenkin hintansa, jota luonto maksaa suureen energiankulutukseen vastaajana (kylmätavarat, valot jne.), nuoret opiskelijat kallisarvoisella fiksummin nukkumiseen käytettävällä ajallaan tehden yövuoroja hyvin kitsaalla tuntipalkalla ja me kaikki lopulta tavalla tai toisella sen konbinien edustaman ajatusmallin kautta, että kaiken pitää olla saatavilla ja kaikkien tavoitettavissa missä ja milloin vain. "Minulla on oikeus kaikkeen tässä ja nyt! En voi millään odottaa huomiseen ja pieni poloinen mieleni särkyy, ellen kykene luottamaan siihen, että yösyömmessä voi piipahtaa heräteostoksilla. "
Kestävän kehityksen ja laadukkaan elämän kannalta rikkaiden maiden ihmisten olisi hyvä oppia tinkimään hieman mukavuudenhalustaan ja arjen kätevyydestä, höllentää hieman tahtia; elää tässä ja nyt, viipyillä hitaissa hetkissä. Hitauden ja nautiskelun ihanne tiivistyy yhdellä tavalla teen tai kahvin valmistamiseen ja nauttimiseen perinteisellä kaavalla: riittävän ajan kanssa rauhallisesssa tilassa, keskittyen valmistamiseen huolella sekä vaalien esteettisyyttä sen eri muodoissaan. Vaikka pikakahvi ja pussiteet ovat suurinta syntiä, mitä näitä hienoja juomia kohtaan voi tehdä, tunnustan itse hyvin usein syyllistyväni niiden hyödyntämiseen, vaikkei erityistä kiirettä olisikaan. Kaiken välineellistäminen ja suorittaminen on itselläkin valitettavan syvälle juurrutettu ajattelumalli, jonka rikkominen vaatii paljon työtä, jonka kuitenkin uskon lopulta olevan vaivan arvoista. Tämän ajattelumallin purkamista täytyy harjoittaa ja yrittää levittää myös muille jo ihan vain sen takia, että hetkeksi sinne tänne muiden mallin mukaan ryntäilystä hieman lomaa ottava yksilö saattaa alkaa näkemään modernissa elämänmenossa paljon muutakin vinksallaan olevaa. Jos salaliittoteorioista tykkää voisi olla taipuvainen ajattelemaan, että meitä pyritään pitämään kiireisinä juuri sen vuoksi, ettei kukaan erehtyisi kyseenalaistamaan järjestelmän mielekkyyttä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti