19. 9. 2013 Narita, Tokio
(Huomio: päivä, jolle blogimerkintä on kirjattu, ei välttämättä vastaa sen kirjoitus- tai julkaisupäivää.)
Kuvassa piripintainen annos makeaa puhdistamatonta riisiviiniä (濁り酒), omia henkilökohtaisia suosikkeja. Paikallinen juomakulttuuri olisi melkein itsessään riittävän hyvä syy viettää pitkiä aikoja Japanissa. (Kuva syksyltä 2012).
Aloittaminen on aina vaikeaa eikä tämä blogi muodosta minkäänlaista poikkeusta. En oikein osaa päättää aloittaisinko tarinan kirjoittamalla käsillä olevan hetken hikisistä tunnelmista Naritan lentokentältä yllättävän kivuttoman, mutta olemattomasti nukutun lennon jäljiltä vai hyppäisinkö hieman ajassa taaksepäin ja palauttelisin lyhyesti mieleen sitä, millaisten mutkien kautta olen taas päätynyt tänne kummalliseen, mutta alati kiehtovaan Japanin maahan pidempää oleskelua varten. Ehkäpä on parempi helpottaa lukijoiden työtä ja kerrata hieman sitä, mitä tämän tarinan kannalta relevanttia viimeisen viiden vuoden aikana on tapahtunut.
(Tyylihuomioita: Väittävät minun kirjoittavan koukeroisia lauseita. Panettelevat. Blogi tullee olemaan jonkinlainen sekasikiö yleistä, erityistä ja poikkeavaa, päiväkirjamaisia merkintöjä höystettynä sopivalla etnografisella kontekstoinnilla, sosiokulttuurisista pohdiskelua, zenmäistä utuilua, ajoittaista nonsenseä etosetera. )
Ensimmäisen kerran saavuin Japaniin aika lailla tarkalleen kuusi vuotta sitten uteliaana tutustumaan tarkemmin maan kulttuuriin ja ihmisiin, jotka olivat alkanet alunperin kiehtoa hurahdettua äkillisesti ja voimakkaasti animeen ja mangaan eli japanilaistyyliseen animaatioon ja sarjakuvaan. Tauti on myöhemmin lieventynyt ja kiinnostunut siirtynyt enemmän perinteisen kulttuurin puolelle, mutta tässä maassa on edelleen paljon sellaista minkä vuoksi tutun ja turvallisen elämän Suomessa on valmis jättämään taakseen - ainakin väliaikaisesti. Edellisellä kerralla halusin osin vain pois Suomesta, joka oli alkanut tuntumaan puuduttavalta ja ikävältä; sosiaalinen verkko oli käynyt rispaantuneeksi ja isoreikäiseksi, opinnot etenivät laiskasti ja tuntuivat tyhjänpäiväisiltä, kandintyön aiheen miettiminen ahdisti, puhumattakaan sen varsinaisesta kirjoittamisesta. Kaipasin vaihtelua, piristysruisketta, raison d'etreä, syytä välittää siitä nouseeko aurinko seuraavana päivänä vai ei.
Kaikkine hyvine ja huonoine kokemuksineen vaihtovuosi 2007-2008 välillä oli hyvin kasvattavaa aikaa, jolloin jouduin toistuvasti menemään epämukavuusalueille ja pelottaviin tilanteisiin. Osa lakkasi lopulta olemasta epämukavia ja toisista tuli jopa miellyttäviä. Tuolloin paikallinen kieli oli hallussa huomattavasti heikommin kuin nyt ja tuolloin olin vielä jokseenkin sosiaalisesti kömpelö, mikä teki elämästä välillä aika haastavaa. Vuodessa ehti tehdä paljon, mutta monia asioita jäi tekemättä ja mielenkiintoisia paikkoja näkemättä, sosiaalista todellisuutta raapaistua vain hieman pinnalta sen verran, että halu palata takaisin jäi kytemään.
Palasinkin takaisin yhden lomareissun ja toisen tutkimusvierailun muodossa ennenkuin paluu tämänhetkisen työn alla olevan väitöstutkimuksen merkeissä varmistui Japanin opetusministeriön rahoituksella ja Hokkaidon Yliopiston myötävaikutuksella. Hokkaidon yliopiston suunnalta etenkin Ikeda-sensein panos oli merkittävä apurahan hakuvaiheessa ja vastaavana paikallisena ohjaajana apurahan varmistumisen jälkeen, mutta myöskin muita merkittäviä tukihenkilöitä matkan varrella on ollut ilahduttavan paljon, mistä olen hyvin kiitollinen. Se, että päädyin tekemään sellaista tutkimusta, joka mahdollisti paluun Japaniin, on hyvin monen intuition ohjaamien päällisin puolin melkein sattumanvaraisten tapahtumien ja valintojen seurausta. Jälkeenpäin tarinaa kertoessa ja asioita tarkastellessa on helppoa vetää tarinan keskeiset solmukohdat yhteen nähdä niissä selkeää johdonmukaisuutta, mutta kun monia yksittäisiä kriittisiä tilanteita miettii, oltaisiin pienillä muutoksilla hyvin erilaisessa tilanteessa. Vapaan tahdon, kohtalon ja sattuman teemoija voisi mehustella pitkästäkin, mutta jotta jossain vaiheessa päästäisiin nykyhetkeen ja blogin pääsisältöön, täytyy malttaa olla kääntymättä kaikille kiinnostaville sivupoluille. Kaikissa hyvissä tarinoissa on myös sankarittaria tai muusia eikä tämäkään muodosta poikkeusta, mutta ei mennä sinnekään nyt.
Takaisin asiaan. Syksyllä 2009, vuosi vaihdosta paluun jälkeen, olin edelleen ihan hukassa kandin aiheen kanssa. Alunperäinen suunnitelma tutkia sarjakuvien käyttöä opetuksesta ei koskaan oikein ottanut tuulta alleen, vaikka kirjallisuutta sen tiimoilta ihan kivasti löytyikin. Eräänä päivänä satuin menemään kirjastoon vailla mitään erityisempiä suunnitelmia vain selailemaan kasvatustieteen hyllyjä, ajatellen ja toivoen ehkä, että jotain jännittävää sattuisi vastaan. Näin jälkeenpäin mietittynä tuntuun oudolta, ettei mieleeni ollut tullut missään vaiheessa tutustua japanilaiseen kouluun ja kasvatukseen kunnolla ennenkuin silmiin sattui "Teaching and Learning in Japan" - kirja ja valo syttyi paperilyhtyyn. Olin kyllä käynyt vierailulla japanilaisessa päiväkodissa ja ala-asteella, mutten tajunnut ajatella niiden yhteyttä omiin opintoihin ja Suomeen palatessani olin pitkään paluushokin turruttamana kovin putkinäköinen. Jokatapaukessa lumipallo oli nyt liikkeessä. Kandi tuli valmiiksi seuraavana keväänä aiheenaan suomalaisten ja japanilaisten opettajien työ vertailevasta näkökulmasta. Pienen tauon - kesän ja päättöharjoittelun mittaisen - jälkeen ryhdyin gradun kimppuun. Tässä vaiheessa suomalaiset opettajat putosivat pois kyydistä ja metodologia muuttui narratiiviseksi, kerronnalliseksi, tarinoihin pohjaavaksi, mikä sopi uudelleen heränneelle lukutoukalle kuin nyrkki sulkijalihaksen seutuville.
Tuttavien avustuksella sain tarinoita kymmeneltä japanilaisilta opettajilta heidän polustaan opettajuudeen ja niistä kokemuksista, mitkä tekevät tai ovat tehneet heihin suurimman vaikutksen heidän arkisessa työssään. Aineistoista suodattui teemoiksi lopulta työn keskeiset ihmissuhteet, valta ja työn kutsumuksellisuus, joita tarkastelin suhteessa japanilaisen koulun ja yhteiskunnan kontekstiin. Gradu valmistui, palkittiin kohtuullisella arvosanalla ja kehotettiin harkitsemaan jatko-opintojen tekemistä aiheeseen liittyen. Liekki tutkimuksen tekemiselle lähti kytemään jo hieman ennen kuin gradu tuli valmiiksi pitäessäni esitelmää narratiivisen tutkimuksen konferenssissa, joka kuin tilauksesta järjestettiin 2011 Oulun Yliopistossa. Esitysryhmässä saadut kommentit ja kannustus voimaannuttivat sen verran, että seuraavana keväänä päätin lähteä katsomaan millä tavoin tutkimuspolku avautuisi tilanteessa, jossa luokanopettajan pätkätyöt olivat alkeneet käydä hivenen raskaiksi ja tiedossa oli, että kotiseudulta olisi hyvin vaikeampaa saada pitkäaikaisempia hommia.
Noh, paikka yliopiston graduate schoolista avautui ja siinä sivussa minut värvättiin mukaan tutkimusprojektiin, jonka kautta sai ensikosketuksen niin aineistonkeruuseen, artikkelin kirjoittamiseen ja julkaisuun lähettämiseen kuin englanninkielisen konferenssiesityksen pitämiseenkin. Apurahoja ensimmäisen haettiin, tutkimussuunnitelmaa rukkailtiin monella kielellä ja moneen otteeseen ensimmäisen syksyn ja alkutalven aikana, ja hämmästyttävää kyllä kaikkiin hakemuksiin vastattiin lopulta hyväksyttävästi. Kaiken tämän ohessa luotiin kontakteja, opiskeltiin lisää kieltä ja valmistaudutiin henkisesti tulevaan. Lopullinen varmistus Japaniin lähdölle tuli vasta tämän vuoden kesäkuun alussa, joten kevätkausi meni osin pohtiessa, että mikä sitten eteen, jos apurahaa ei tulisikaan ja valmistautuen henkisesti pahimpaan. Onneksi sitä kättä ei tarvinut koskaan katsoa.
Nykyisen kanssa ollaan all-in tilanteessa, riichi huudettu ja kaikki pantu peliin. Hikoilevin sormin odotellaan seuraavia korttien ja tiilien paljastumista. Saa nähdä mitä tuleman pitää - tervetuloa mukaan jännittämään ja myötäelämään! どうぞよろしくお願いします。
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti