Luottamuksesta

 Rautatieaseman yhteydessä oleva tornihotelli ja pari ostoskeskusta alkuillan hämärässä

Jos menisi oikein perinteisen kaavan mukaan, introtekstin jälkeen kirjoittaisi kronologisen tiivistelmän ensimmäisen parin Japanissa vietetyn viikon tapahtumista, mutta käsittelen tällä kertaa mielummin ihmisten yhteiselon kannalta elintärkeästä, ja etenkin näin edelleen monella tavalla vieraassa ympäristössä arkea aloittelevalle keskeisestä asiasta. Puhun tietysti luottamuksesta; jättäytymisestä toisten armoille, uskoen ja toivoen, että he ovat liikkeellä kannaltammehyvin aikomuksin, vailla pyrkimystä tehdä pahaa. Vastaan on tullut niin osoituksia äärimmäisestä luottamuksesta, kuin sen puuttumisesta sellaisissa paikoissa, jotka suomalaisessa kulttuurissa kasvaneelle  tuntuvat välillä jopa ristiriitaisilta. Paikallinen tilannesidonnainen ja joustava moraalikäsitys, historiallisesti kehittynyt kulttuurinen logiikka ja byrokratis-sosiaaliset käytänteet auttavat selittämään monta näistä tapahtumista ja ilmiöistä.

Monissa asioissa japanilaiset luottavat toisiinsa suuresti, mutta se, miten moni paikka on suljettu ja sisäänkäynti vartioitu portein ja kulkuluvin, yllättää. Olin täysin unohtanut, että päästäkseen yliopiston kirjastoihin edes kirjoja lukeakseen, täytyy olla kirjastokortti, jolla portit aukeavat tai anoa erikseen päivän mittaista passia. Viime viikolla yksi Hokudain kirjaston työntekijöistä, joka on marraskuussa tekemässä tutkimusreissun Suomeen tutustuakseen sen kirjastojärjestelmään, kysyi minulta muun muassa mitä eroja Oulun ja Hokudain kirjastojen välillä on vaihto-opiskelijan näkökulmasta. Totesin, että valvonnan herättämät mielikuvat eivät ainakaan ole omiaan lisäämään kirjaston käyttöä. Mikäli pelätään varkauksia, mikä tuntuu oudolta maassa, jossa rikollisuus on suhteellisen vähäistä ja ihmiset sangen kuuliaisia, riittäisi varmaan pelkkä varashälytinsysteemikin. Ehkäpä tarkoituksena on kartoittaa käyttömääriä ja vastaavia, tosin kun miettii sitä tapaa, miten täällä pitää miltei joka paikkaan rekisteröityä ja olla paikannettavissa ja liitettävissä johonkin tahoon, en ihmettelisi yhtään, vaikka kyse olisi vain kontrolloimisesta.

Suomen maistraattiin verrattuna muuten paikallinen väestöjärjestelmä on järjettömän paljon raskaampi systeemi eikä netissä pysty tekemään omin päin kovinkaan paljoa, vaan lähes kaikissa jutuissa täytyy vaivautua paikan päälle asioita hoitamaan. Sama koskee muun muassa pankkiasioitakin, jotka Suomessa ovat hyvin pitkälle siirtyneet jo digiaikaan eikä fyysisiä pankkikonttoreita  enää juurikaan ole. Luottamus verkkoasiointia kohtaan ei ole hirveän suurta, joskin täällä enemmän kyse voi olla siitä, että isossa valtiossa pitkään käytössä olleet tavat hoitaa esimerkiksi juuri rahaliikennettä muuttuvat hitaasti, puhumattakaan siitä, että maailman nopeimmin ikääntyvässä väestössä on paljon sellaisia, jotka eivät periaatteesta käytä uusinta teknologiaa, ellei ole ihan välttämätön pakko.

Pankkitilin pin-koodin itse valitseminen tuli ihan täytenä yllätyksenä, kun aina on tottunut siihen, että uuden kortin hommatessa tunnusluku tulee nätisti postissa ilman suurempaa pelkoa siitä, että tieto joutuisi vääriin käsiin. Moneen paikkaan likaiset lonkeronsa ulottanut järjestäytyneen rikollisuuden ja sen pyörittämän harmaan talouden toiminnan vaikeuttaminen ovat pankkijuttujen päällisesti oudolta tuntuvien käytänteiden takana. Tiliä avatessa piti erikseen allekirjoitus siitä, että ei kuulu haitallisiin järjestöihin eikä tee niiden kanssa yhteistyötä ja uusien opiskelijoiden orientaatiossa varoiteltiin lähtemästä helpon tienestin perässä muuliksi pankkipetokseen.

Systeemi ei luota yksilöihin, mutta onneksi yksittäiset ihmiset luottavat aika taajaan täällä siihen, että toiset osaavat olla ihmisiksi ja käyttäytyä odotusten mukaan. Itsella ei tulisi mieleenkään ajatella, että auto olisi turvallista jättää kadunvarteen käyntiin siksi ajaksi, kun kaikki poistuvat hetkeksi tekemään ostoksia convenience storeen. "Ei sille mitään tapahtu ja sehän on ekologistakin", tuli vastaus, kun kysyin, että onko se nyt oikeasti ihan ok juttu. Pelko kiinnijäämisestä ja siitä seuraava häpeä, oman aseman vaaraantuminen suhteessa tärkeisiin yhteisöihin, ehkäisee tehokkaasti sellaisia rikoksia, mitä monissa muissa maissa tehtäisiin enempiä miettimättä. Teosta saatava hyöty on liian pieni riskiin nähden. Pidempään täällä asuneet saattavat jättää ovensa lukitsematta asunnosta hetkeksi poistuessaan, mutta itse olen vielä sen verran tapoihini kangistunut ja epäluottavainen, että lukitsen oven sisällä ollessanikin.

Majoittuessani eri ihmisten luona ennen kuin pystyin muuttamaan omaan asuntoon täytyi minunkin osoittaa olevani sen luottamuksen arvoinen, jota avaimen antaminen ja oman henkilökohtaisen tilan käytettäväksi jättäminen osoittavat. Kokisin, että tässä ollaan ystävyyden syvimmän olemuksen äärellä monella tavalla; en usko, että toista ihmistä voi oikeasti kutsua ystäväksi ellei voi näyttää omaa heikkouttaan, tarvetta toisen huolenpidolla ja odottaa, että tähän tarpeeseen vastataan. Kiitokset kaikille majoittajille, en olisi tullut toimeen ilman teitä! Tietysti olisin voinut vain varata hotellihuoneen, ostaa varallisuudella riippumattomuutta, mutta silloin Sapporo olisi tuntunut paljon kylmemmältä paikalta, kuin mitä se oikeasti on. ( Täällä kun on talvellakin suhteellisen lämmintä... )

Ystävien luona majoittumisessa on sekin hyvä puoli, että on mahdollisuus saada maukasta kotiruokaa, joka lyö helposti laudalta hyvän hotellinkin tarjottavat. Kuvassa muuten aamupala, joka oli hieman tuhdinpi kuin mitä kotosalla on ollut tapana syödä. Luottamukseen ja riippuvuuteen toisista ihmisistä liitetään Japanissa monesti amaen käsite, jolla viitataan sellaiseen toimintaan, jolla pyritään saamaan toinen ihminen hemmottelemaan itseä, mikä on hyvin tyypillistä lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa länsimaissakin. Täällä tästä riippuvuudesta ei kuitenkaan pyritä kasvattamaan samalla tavalla irti, vaan se pysyy osana monia keskeisiä läheisiä ihmissuhteita. Aiheesta on kirjoittanut perusteellisesti japanilainen psykoanalyytikko Takeo Doi, jonka kirja "The Anatomy of Depence" on hyvin mielenkiintoista luettavaa. Hemmoteltava oleminen tuntuu itselle monesti vaivaannuttavalta ja olen mielelummin se joka hemmottelee (amayakasu) toista osapuolta. Tästä syystä en erityisemmin pidä monien ulkomaalaisten suosiossa olevista meido cafeista eli kahviloista, joissa tytöt toimivat palvelijattarina kutsuen asiakkaita teidän ylhäisyyksiksenne sietämättömän korkealla äänellä puhuen. Kai sitä on sitten kovin suomalainen, kun fantasiaakin edustava epätasa-arvoinen tilanne tuntuu ikävältä.